Kuluvan vuoden aikana suomenkielisen viskikirjallisuuden niukka joukko on kasvanut jo kahdella käännösnimikkeellä. Helmikuussa ilmestyneen Marc A. Hoffmannin massiivisen teoksen (”Viski – Matka maailman kuuluisimpiin tislaamoihin”, arvosteltu tässä blogissa 4.3.) seuraksi saatiin viime viikolla toinen kovakantinen, joskin sivukooltaan maltillisempi ja siksi helpommin käsissä pysyvä ”101 viskiä, joita on maistettava edes kerran eläessään” (168 s., kustantaja Readme.fi). Kansien välistä löytyy paitsi käännös Helen Arthurin teoksesta ”The Connoisseur’s Guide to Whisky” (Apple Press 2008), myös kahdeksan sivua pelkästään suomenkielistä laitosta varten kirjoitettua tekstiä. Täydennyssivuista vastaa kirjan takakannessa ”viskikouluttajaksi ja -asiantuntijaksi” tituloitu Jarkko Nikkanen, joka yhdessä Mikko Honkasen kanssa on myös ”tarkastanut asiatiedot” – eli ilmeisesti oikonut löytämänsä alkutekstin virheet ja hionut suomennettua terminologiaa kääntäjä Risto Latvalan jäljiltä. Tällainen poikkeuksellinen panostus herättää lukijan kiinnostuksen. Aikaisemmat suomeksi julkaistut viskiaiheiset kirjat ovat nimittäin olleet enemmän tai vähemmän suoria ja toimittamattomia käännöksiä, eikä niitä liene täällä enää edes luetettu juuri viskeihin perehtyneillä henkilöillä.
Odotukset jäävät valitettavasti täyttämättä. Osaksi tämä johtuu jo alkuteoksesta, mutta moitteitta ei selviydy myöskään yllä nimetty ”suomalaistiimi”.
Pääosan Arthurin ”Connoisseur’s Guidesta” ja myös suomenkielisestä laitoksesta (s. 33–166) muodostaa viskimatrikkeli, jossa käydään läpi lähes kaikki omia pullotteita tuottavat skotlantilaiset mallasviskitislaamot ja tunnetuimmat blended scotch -merkit, luodaan katsaus Irlannin, Japanin, Amerikan, Kanadan ja Walesin tarjontaan sekä esitellään lopuksi valikoituja ”erikoispullottamoja” (suora käännös Arthurin termistä ”specialist bottler”, joka puolestaan merkinnee samaa kuin vakiintuneemmat ”independent bottler” ja ”private bottler”). Kullekin tislaamolle tai muulle brändille omistetaan yksi sivu, joka jakautuu kahteen palstaan. Sisemmällä palstalla on omistaja-, perustamisvuosi- yms. tietojen jälkeen lyhyt teksti, jossa vaihtelevasti joko kerrotaan historiallisia yksityiskohtia ja tuotantomenetelmien erityispiirteitä, luetellaan saatavilla olevia pullotteita tai sitten vain kuvaillaan kirjoittajalle syntyneitä ”fiiliksiä” esim. seuraavasti: ”Mielestäni Glenrothes pitäisi luokitella onnelliseksi mallasviskiksi, koska se kohottaa mielen ja kielen; mallasviski, jota haluaa halata.” Nämä tekstit ovat mielestäni ongelmallisia juuri vaihtelevuutensa ja epätasaisuutensa vuoksi; yhdestä tislaamosta kerrotaan sitä, toisesta tätä, ja kolmannesta ei oikeastaan mitään. Sivun ulompi palsta käsittää kookkaan tuotekuvan yhdestä tai kahdesta pullosta sekä Arthurin maistelumuistiinpanot yhdestä tai useammasta tislaamon tai viskimerkin pullotteesta (kuvan pullote ei muuten aina ole sama kuin se, joka on ”nuotitettu”). Maistelumuistiinpanot eivät – onneksi – ole kaikkein lennokkaimmasta päästä, ja parin kohdalla koin jopa jonkinmoisen ”ahaa-elämyksen”, mutta periaatteessa en ymmärrä, miksi yhden henkilön subjektiivisia mielikuvia levitetään laajojen piirien kummasteltaviksi. Niille joko naureskellaan, tai – pahimmassa tapauksessa – ne omaksutaan valmiina, omaa maistelua ohjaavina ”totuuksina”.
Ennen matrikkelia teoksessa annetaan 17 sivun verran perustietoa viskistä. Tämä ”yleinen osa” on jaettu viskin historiaa, valmistusprosesseja ja maistamista käsitteleviin lukuihin. Esitystapa on tiivis, ja varsinkin valmistuksesta lukijalle tarjotaan varsin luotettava pikakurssi. Muutamassa kohdassa kääntäjän ja/tai tarkastajien ote on kuitenkin herpaantunut ja terminologia tullut suomennetuksi väärin. Käymisen tuloksena ei esimerkiksi synny ”matala tisle”, kuten kirjassa (s. 16) toistuvasti väitetään, vaan ”käynyt vierre” (alkutekstissä aivan oikein ”malt ale”). Matalaa tislettähän saadaan – nimensä mukaisesti – vasta sitten, kun käynyt vierre tislataan. Vaikka teos kattaa kaikki viskityylit, on niin historian kuin valmistuksenkin selostamisessa keskitytty skotlantilaiseen mallasviskiin. Minua tämä ”rajoittuneisuus” ei juuri haitannut, mutta lukija, jota kiinnostavat erityisesti vaikkapa skottiblendit tai irlantilaiset viskit, jää varmasti kaipaamaan tietoa kolonnitislaimen (”patenttipannun”) toimintaperiaatteesta ja siitä, miksi jyväviskiäkin valmistettaessa mäskiin on pakko ottaa jonkin verran mallastettua ohraa.
Nikkasen kirjoittamat täydennyssivut (25–32) alkavat lupaavasti kahden Suomessa ”virallisesti” toimivan mallasviskitislaamon – porilaisen Beer Hunter’sin ja lahtelaisen Teerenpelin – kaluston, toiminnan ja tuotteiden esittelyillä. Jakso on ilman muuta tarpeellinen lisäys, sillä siinä annettavia tietoja ei liene aiemmin ollut saatavilla missään painotuotteessa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa muista täydennyksistä, jotka on otsikoitu seuraavasti: ”Viskiravintolat TOP 10”, ”Jarkon 10 viskivalintaa” ja ”Alkon viskivalikoimasta”. Harrastajaa toki kiinnostavat vierailun arvoiset ravintolat, mutta niiden listaaminen – puhumattakaan siitä, että nostetaan kymmenen ylitse muiden – on kirjan elinkaarta ajatellen turhaa. Uusia kuppiloita syntyy ja vanhoja kuolee, eikä listauksella välttämättä ole enää vuoden tai parin kuluttua juurikaan käyttöarvoa. Ajan kulumisen ja muutoksen vuoksi tuntuu niin ikään kummalliselta, että joidenkin ravintoloiden kohdalla tuodaan esiin yksittäisiä viskejä, joita joskus (kirjoittamisajankohtana?) on ollut niissä saatavilla. Kun esimerkiksi Ardbeg 1965 tai Bowmore White -pullo aikanaan tyhjenee (ellei jo olekin tyhjä), tilalle tuskin tulee uutta samanlaista. Samasta syystä on mielestäni hyödytöntä listata Alkon Arkadian myymälän valikoimasta juuri nyt löytyviä, vain muutaman pullon erikoiseriä – semminkin kun ”pysyvämmille” tuotteille ei sitten jää sivutilaa juuri lainkaan.
Vielä ravintolaesittelyjäkin hämmentävämpi on aukeama, jolla Nikkanen esittelee kymmenen viskiä, joita hän ”juuri nyt” pitää maistamistaan kaikkein parhaimpina. Tuosta kymmeniköstä olen itse päässyt tutustumaan seitsemään, enkä pidä valintoja huonoina – päinvastoin, kysymys on loistavista pullotteista. Periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisen viskeistä kirjoittavan tulisi pysytellä teksteissään mahdollisimman neutraalina tai ainakin välttää superlatiiveja. Makuasioissa kun on yhtä monta totuutta kuin maistajaa. Ja vaikka kirjoittaja haluaisikin kovasti listata omat mieltymyksensä, pitäisi kai kuitenkin miettiä, miten tämä palvelee lukijaa. Jo edellä lienee käynyt ilmi, että Arthurin teoksesta hyötyvät lähinnä viskiharrastustaan vasta aloittelevat henkilöt. Heidän näkökulmastaan on jokseenkin triviaalia lukea hehkutusta siitä, miten taivaallisia ovat jo loppuunmyydyt, Ardbeg Provenancen tai Bowmore 1957:n (pullotettu muuten jo 1995 eikä 1997) kaltaiset harvinaisuudet. Kun muutkin Nikkasen ”TOP 10:een” päässeet viskit ovat saatavuudeltaan ja/tai hinnaltaan useimpien tavoittamattomissa, saattaa harrastuksestamme välittyä liian rajoittunut, jopa haitallisen elitistinen kuva. Jos tai kun halutaan hankkia visk(e)ille lisää ystäviä Suomesta, pitäisi päinvastoin korostaa eri tyylien kirjoa sekä sitä, että loistavia pullotteita löytyy kaikilta tuotantoalueilta ja kaikista hintaluokista.
Jos Arthurin (ja Nikkasen) teosta verrataan alkuvuodesta ilmestyneeseen Hoffmann-käännökseen, voidaan todeta, että niiden matrikkeliosat eivät merkittävästi poikkea toisistaan. Molemmista aloitteleva harrastaja saa melko hyvän käsityksen viskejä tuottavista tislaamoista ja juomataloista. ”Yleinen osa” osa on Hoffmannin teoksessa sivumäärältään laajempi ja siksi myös yksityiskohtaisempi. Toisaalta Arthur – käännösvirheineenkin – tarjoaa nopealukuisen pikakurssin niille, jotka eivät kaipaa maistelujensa tueksi laajaa teoriapohjaa. Kummankaan teoksen hinta ei päätä huimaa (+/- 20 euroa), joten jos tarvitsette nimenomaan suomenkielistä johdatusta viskien maailmaan, kannattaa ostaa vaikkapa molemmat. Mutta mikäli kielitaito suinkin antaa myöten, kehotan hankkimaan muuta luettavaa englanniksi.
Ilkka Ruponen 25.9.2009
