Islayviskejä Hämeenlinnassa 28.1.2010.

Hämeen tammikuu jatkuu kylmissä merkeissä. Torstaina 28.1.2010 elohopea pysytteli tiukasti -20 asteen kylmemmällä puolella ja oman ikävän säväyksensä säähän toi vielä voimakas ja varsin jäätävä tuuli. Lämmikettä oli siis saatava ja suunnaksi Islayviskitasting. Paikkana ravintola Birger Hämeenlinnassa, jonne hyytävää viimaa uhmaten oli uskaltautunut paikalle parikymmentä aiheesta kiinnostunutta maistelijaa, sekä viskikouluttaja Timo McAaltonen.


Muunmuassa Islayn saarella oppinsa saaneen Timon johdolla tilaisuus alkoi mainiolla "luennolla" viskin valmistuksesta sekä myöskin illan teemana olleesta saaresta yleensä.

Viskin valmistusprosessi käytiin sanoin ja kuvin kattavasti läpi aina viljapellolta pullotukseen saakka. "McA:n" omat valokuvat tislaamoilta olivat mukavaa nähtävää ja selostus riittävän yksityiskohtaista ja erittäin selkeää. Timon mukanaan tuomat ohra-, turve-, tynnyritammi- ja viski- (värierot) näytteet elävöittivät ja tukivat tarinaa. Oli jälleen hienoa huomata että suomenkielelläkin on varsin kattavaa tietoa tarjolla. Tilaisuuden tämä osio olikin yksi parhaita kuulemiani.

Tämän jutun Islaykuvat: "Wänkä" 2006.




























Mutta viskiäkin oli siis tarjolla:

Maistelusession aloitti varsin kevyt Bruichladdich XVII, jota oli vielä jostain pullollinen maisteluun löytynyt. Kyseinen tuote on jo lähes täysin kadonnut markkinoilta, mutta ainakaan tämän maistamisen perusteella ikävä ei tule.
Bunnahabhain 12 yo tarjosi aiempiin muistikuviin verrattuna yllättävänkin runsasta sherryisyyttä, olisikohan Sherrytynnyreiden osuutta viskissä lisätty?
Bowmore 15 yo Darkest oli jälleen maukasta, kuten aina ennenkin.
Ardbeg Airigh Nam Beist otti edellisten jälkeen tilan haltuun jykevällä savulla, mutta ei tämä edelleenkään parasta A(rdbeg)-ryhmää mielestäni ole.
Viimeisenä yskänlääkemäisiä piirteitä tarjonnut Laphroaig Quarter Cask, jossa jälleen vaivasi makuprofiilin "tympeys".

Tässä vielä illan kattaus viski viskiltä:



Bruichladdich XVII, 46%.

Tuoksu on kevyt, vaniljainen ja hyvin hento. Maltillista hunajaan vivahtavaa makeutta, savua ei juuri lainkaan.

Maku on tuoksun tavoin kevyt. Hedelmäinen kirpeys (raaka omena), merellinen raikkaus sekä vastaleikattu ruoho hallitsevat. Keveydestä huolimatta viskistä löytyy melko terävää särmikkyyttä.

Jälkimaku on raikas ja "puhdas", jossa raakaa hedelmää ja hieman puuta. Lyhyehkö.

"Liian" kevyt Islayviski, jonka vuosien takaa muistelin kyllä huomattavasti paremmaksi. Suuri pettymys.


Bunnahabhain 12 yo, 40%.

Tuoksu on pehmeä ja hedelmäisen makea. Aavistus suklaata taustalla. "Helppo".

Maku on erittäin pehmeä ja makeahko, yllättävänkin täyteläinen ja sherryinen. Ripaus suolaisuutta. Erittäin tasapainoinen kokonaisuus.

Jälkimaku on hennon savuinen, pehmeä mutta lyhyehkö. Suolaisuus nousee vahvana esiin.

Kokonaisuutena tasapainoinen ja pehmeä perusviski.


Bowmore 15 yo Darkest, 43%.

Tästä onkin jo oma juttunsa täällä, mihin ei lisättävää nyt ilmennyt.


Ardbeg 1990 Airigh Nam Beist, 46%.

Tuoksu: Vahvan vaniljainen ja voimakas savuisuus. Terävää merellisyyttä, raakaa hedelmää.

Maku: Vahva hiilisavu ja kuivaa vaniljaisuutta, kevyt puun vivahde. Jälleen terävä piikki raikkaan suolaista merellisyyttä. Runko on vahvasta mausta huolimatta jotenkin hieman ohuehko ja tasapainoa kaipaisi makuihin lisää.

Jälkimaku on lämmittävä, tervasavuinen ja jatkuu mukavan pitkään...

Vahva ja teräväpiirteinen, särmikäs Islaymonsteri. Ihan ok, mutta ei omassa suussani edelleenkään herätä kovin suuria tunteita.


Laphroaig Quarter Cask, 48%.
Tuoksu on "tympeä", makean savuinen ja hieman lääkemäinen. Outo.

Maku on myös omituinen mausteisen savuinen, tasapainoton makujen sekamelska. Runsaasti tervaista makeutta.

Jälkimaku kuivuu ja savuisuus korostuu. Lopussa esiin nousee merellinen suolaisuus.

Laphroaigiksi ihan ok, mutta ei oikein minun juttu.
Kypsytetty normaalia pienemmissä tynnyreissä, jolloin tynnyrin vaikutus lopputulokseen voimistuu ja kypsyminen nopeutuu. Iältään tämä viski on erään lähteen mukaan 8-11 vuoden välillä.

U.D.O. - Tavastia, Helsinki 26.1.2010

1980-luvulla yhtyeet Scorpions ja Accept muodostivat Saksalaisen heavymusiikin vankan kulmakiven. Sittemmin Acceptin hajottua bändin laulusolisti Udo Dirkschnaider perusti oman U.D.O.-yhtyeensä ja on julkaissut tällä nimellä jo tusinan verran levyjä, sekä kiertänyt ahkerasti keikkailemassa. Väliin on mahtunut myös lyhyitä Acceptin "comebackeja", mutta suurin osa ajasta miehellä on kulunut oman bändin kanssa. Yhtyeen uusin levy, Dominator julkaistiin viime vuonna ja sen tiimoilta jälleen kiertueelle lähtenyt kokoonpano saapui maahamme esiintymään Helsingissä ja Turussa.

Tavastiaklubi oli todella kylmänä tammikuun tiistai-iltana puolitäysi, tai puolityhjä, kuinka päin vain, johon Udo bändeineen tarjosi varsin hyvää lämmikettä. Setti aloitettiin parilla uuden levyn kappaleella, jonka jälkeen kuultiin "best Of"-tyyliin mukava läpileikkaus U.D.O:n tuotannosta. Luonnollisesti myöskään Acceptia ei ole missään nimessä unohdettu, vaan illan aikana vanhoja hittejä janonnut yleisö palkittiin kahdeksalla Accept-klassikolla. Itseäni ilahdutti eritoten Midnight Mover, joka kiertueen aiemmista keikoista poiketen oli nyt nostettu settiin mukaan.

Vaikka bändille tämä oli varmastikin vain rutiinikeikka muiden joukossa, niin kokonaisuus oli varsin hyvä ja tiukka, mistä huokui saksalainen täsmällisyys ja peräänantamattomuus. Yhtye oli vankassa kunnossa ja reilusti yli kaksi tuntia kului kuin siivillä. Moni bändi voisi ottaa mallia tästä vahvasta työmoraalista.

Ylimääräiset pluspisteet annetaan vielä yleensä kovin tylsistä soolo-osuuksista. Kitaristi Igor Gianola nimittäin kapusi kesken pitkän soolo-osuutensa alas lavalta yleisön joukkoon, missä kierteli ympäri salia koko ajan soittaen pitkän tovin. Hauska idea.
Rumpali Francesco Jovinon rumpusoolossa mukaan "duetoimaan" saatiin toinen kitaristeista, Stefan Kaufmann, jolle oli Jovinon patteriston viereen pystytetty oma pienempi rumpusettinsä.


Kohtuuhintaiselle pääsylipulle tarjottiin jälleen hyvää vastinetta.

1. The Bogeyman
2. Dominator

3. Independence Day
4. The Bullet and The Bomb
5. Flash Rockin´ Man
6. Thunderball
7. Vendetta
8. In The Darkness
9. Princess Of The Dawn
10.Guitar Solo
11.Midnight Mover
12.Infected
13.Living On A Frontline
14.Drum Solo
15.Man And Machine
16.Mastercutor
17.Animal House
18.Metal Heart
---------------------
19.Holy
20.Balls To The Wall
---------------------
21.Burning
22.I´m A Rebel
23.Fast As A Shark

* Udo Dirkschneider - laulu
* Stefan Kaufmann - kitara
* Igor Gianola - kitara
* Fitty Wienhold - basso
* Francesco Jovino - rummut

Kuukauden levyklassikko 13: Judas Priest - British Steel.

Tämänkertaisena ja samalla vuoden 2010 ensimmäisenä klassikkolevynä esittelyssä vahvaa Brittiläistä terästä vuodelta 1980:

Judas Priest: British Steel

Judas Priestin kuudes studioalbumi British Steel julkaistiin siis vuonna 1980 ja juuri samoihin aikoihin " New Wave of British Heavy Metal"-tyyli alkoi olla vahvimmillaan. Monet tämän tyylilajin bändeistä ovatkin pitäneet juurikin Judas Priestiä esikuvanaan ja suurena vaikuttajana tämäntyylisen metallimusiikin syntyyn.

Itse levyllä tarjotaankin huikea näyttö bändin vahvuudesta. Jyräävät riffit, sopiva "rosoisuus", muhkeat tuplakitarat ja Rob Halfordin vahva ääni näyttävät mallia nuoremmille polville. Kahden kitaristin saumaton, vivahteikas ja mielikuvitulksellinen yhteistyö onkin muodostunut yhdeksi tavaramerkiksi läpi koko bändin uran.

Rosoinen ja positiivisessa mielessä hieman raakilemainen Rapid Fire avaa levyn vahvasti, mutta sitä seuraava Metal Gods räjäyttää potin. Muhkea kappale ja yksi levyn ehdottomia kulmakiviä.
Judas Priestin varmastikin tunnetuin kappale Breakin The Law nostaa tunnelmaa entisestään ja raskas Grinder jauhaa kaiken tielle osuvan.
Mahtipontinen "hengenluoja" United tarjoaa hieman kevyempä henkäystä, jota seuraa perinteinen ja vahvariffinen You Don't Have to Be Old to Be Wise.
Living After Midnight toimii jälleen reippaana tunnelman nostattajana.
"Reggaevivahteinen", mahtipontisen hidastempoinen The Rage jyrää voimalla ja levyn päättävä Steeler tarjoaa taas nopeampitempoista riffi-iloittelua.

Kokonaisuus tarjoaa siis teräksenkovaa perinteistä metallia tyylilajin huipulta ja levy onkin varsin kova merkkipaalu koko heavymusiikin historiassa.

1. "Rapid Fire"
2. "Metal Gods"
3. "Breaking The Law"
4. "Grinder"
5. "United"
6. "You Don't Have to Be Old to Be Wise"
7. "Living After Midnight"
8. "The Rage"
9. "Steeler"

Remasteroidun cd:n bonusbiisit

1. "Red White & Blue"
2. "Grinder" (Live)

Kokoonpano

* Rob Halford - laulu
* K.K. Downing - kitara
* Glenn Tipton - kitara
* Ian Hill - basso
* Dave Holland - rummut

Lisätään vielä että kitaristi K.K. Downingin viralliset nettisivut ovat Suomalaisten Priest-harrastajien käsialaa, kannattaa tustustua. Sivuille tästä.

Lopuksi päästetään bändi irti, näin soi Living After Midnight livenä vuonna 1982:

Port Ellen 25 yo, 1982 / 2008, "Kingfisher".

Vaihteeksi Port Elleniä lasissa:

Port Ellen 25yo 1982, 58.2%, Douglas of Drumlanrig for Kingfisher Taiwan, Selection 2008, Sherry Butt, 132 bottles).

Väri on oranssin punertava ja sherrykypsytetyksi viskiksi melko vaalea. (refill cask?).

Tuoksu on melko kevyt, kypsän hedelmäinen ja pehmeä. Hento makea turvesavu leijailee kevyen sherryisyyden ympärillä.

Viski on erittäin pehmeä ja "pyöreä". Maukas, hieman kuivahko sherryisyys toimii runkona, jonka päälle rakentuu makumaailma pehmeästä savuisuudesta, tervaisesta makeudesta ja suklaan aromeista.

Jälkimaku tarjoaa tämän viskin parhaimman osan: Kuiva savuisuus, maukas "Fino" Sherry, kuivatut hedelmät sekä minttu tarjoavat vivahteikkaan päätöksen tälle juomalle.

Kokonaisuus: Ei siis mikään "sherrymonsteri", mutta tyylikäs ja mukavasti "omaa luonnetta" sisältävä Port Ellen. Harvinainen pullotus, joka oli ilo päästä maistamaan.

(kuva: Whiskysamples)

Benriach 16 yo.

Maistelussa Speysiden kevyttä osastoa,

Benriach 16 yo, 43%, (lightly peated style).

Väri on hyvin vaalean kellertävä.

Tuoksu on kevyt, makean maltainen ja vaniljainen. Savuton.

Suutuntumaltaan viski on öljyinen ja sen maku on oikeastaan aika hienostunut, tarjoten pehmeää toffeista makeutta, vaniljaa, hedelmäkarkkia ja aavistuksen herukkaa. "Runko" jää tosin hyvin ohueksi.

Jälkimaku on raikas, hennon herukkainen ja edelleen viskin keveys korostuu, vaikka mukava öljyisyys säilyykin pitkään...

Varsin "helppo" ja kevyt , mutta mukavan hienostuneita piirteitä omaava viski. Täytynee maistaa joskus uudelleen...

Neil Peart: The Hockey Theme.

Pienenä urheilullisena musikkivälipalana tuore versio Hockey Night In Canada-ohjelman "The Hockey Theme"-kappaleesta. Asialla loistavan Kanadalaisen RUSH yhtyeen rumpali Neil Peart:

Arvoitus ratkesi...

Eilen arvostelemani "mystery maltin" arvoitus ratkesi ja tietenkin ennalta arvaamattomalla tavalla. Kyseinen viski on Isle of Mull'in ainoan tislaamon tuote,

Tobermory 15 yo, 46,3%, bottled 2008. Finished in González Byass Oloroso sherry casks. Limited Edition.

Mielenkiintoinen tuote, jonka kypsytysprosessikin on hieman erikoinen: Ensin viski on kypsytetty 14-vuotta ex-Bourbontynnyreissä Skotlannin mantereella Deanston-tislaamon suojissa, minkä jälkeen viimeiseksi vuodeksi viski taas "palautettiin" Mull'in saarelle kypsymään Sherrytynnyreissä.

Mystery Malt.

Maistelussa viski, joka on vielä tässä vaiheessa itselleni täydellinen arvoitus. Ainoa samplepullosssa oleva tieto on se, että mallasviskistä on kyse.

Viskin väri on kauniin tumman punertava.

Tuoksu on makean viinimäinen, (Sherry?). Runsaasti pehmeää tuoretta kermatoffeeta ja maitosuklaata. Aromikas hedelmäisyys.

Maku on pehmeä ja makea. Runsas hedelmäisyys täyttää suun intensiivisellä otteella. Taustalla pehmeää maltaisuutta sekä toffeeta. Viskin pehmeydestä päätellen alkoholiprosentiksi arvaisin 43-46%

Hieman lyhyehkö jälkimaku kuivuu hieman ja esiin nousee hetkeksi erikoinen suolainen vivahde, kuin viskiin olisi yht'äkkiä kastettu suolasilli:). Vastaavaan makuun olen aiemmin törmännyt vain Springbank-tislaamon viskeissä. Maun kuivumisen yhteydessä kevyt puun vivahde nousee lopussa esiin.. (Eli ilmeisesti aivan nuoresta viskistä ei ole kyse?).

Kokonaisuudessa hienoa oli tuoksu, joka voisi viitata vaikkapa Glenfarclasin suuntaan ja myös viskin "body" oli maukas, mutta jälkimaun suolaisessa (Springbank) vivahteessa on jotain, mistä en ole ikinä liiemmin pitänyt. Kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja hyvä viski.
Nyt vain jännityksellä odotan kuulevani, mitä kyseinen pullo sisälsi. Palataan piakkoin asiaan, kunhan salaisuuden verho raottuu...

Edit. 18.1.2010. Arvoituksen ratkaisu täällä

Bowmore 20 yo, 1983, Douglas Laing - The Vintage House

Bowmore 20 yo, 51,4%, distilled March 1983, bottled August 2003. Douglas Laing Old Malt Cask for The Vintage House. 258 bottles.


Väri on vaalea, oljenkeltainen.

Tuoksu on kepeän raikas. Vaniljaista makeutta, aavistus tervaa, sekä ripaus laventelia. Hyvin hento savun häivähdys.

Maku on raikas ja kevyehkö. Vaniljaa sekä kuivaa tammea, (first fill Bourbon Cask?). Savuisuus on hentoa ja pehmeän tervaista. Kesäisen kukkaniityn aromit tuovat vivahdetta. Laventeli tuntuu reippaana, mutta ei nouse niin hallitsevaksi kuin joissain muissa 1980-luvun alun Bowmoreissa. Sopivasti hunajaista makeutta.

Jälkimaku on ohuehko ja raikas, jääden turhan lyhyeksi.

Kokonaisuus on... No, ihan kiva, eli ei sinänsä huono, mutta ei mitenkään sen kummemmin säväyttäväkään.

Pittyvaich 20 yo.

Testissä viime syksynä Diageon Special Release-sarjassa julkaistu

Pittyvaich 20 yo, 57,5%, 2009 release, 6000 bottles.

Tuoksu on varsin hedelmäinen ja kevyt, josta valitettavasti runsas alkoholi pistää läpi.. Savua ei löydy juuri lainkaan. Hedelmistä erottuvat ainakin omena, päärynä, banaani sekä kookos. Hieman hunajaista makeutta.

Maku on kevyehkö ja hedelmäinen. Päärynä, omena & hunaja muodostavat rungon, jonka takana hieman kuivaa maltaisuutta.

Jälkimaku on päärynän kyllästämä ja melko pitkä. Aivan lopussa maku on makean "esanssinen"kuin päärynälimonadissa, outoa viskille...

Kokonaisuus on raikkaan hedelmäinen, helposti juotava, mutta ainakin omaan makuuni turhan kevyt. Lisäksi vettä lisäämällä viski latistui heti todella mitäänsanomattomaksi.

(kuva: whiskysamples.eu)

3 x Macallan 18 yo.

Sherrykypsytetyistä viskeistä puhuttaessa Macallan 18yo on ollut aina omalla suosikkilistallani hyvin korkealla. Mutta onko tämä viski säilynyt muuttumattomana vuosien saatossa? Asia piti selvittää testaamalla rinnakkain kolmen eri vuosikerran 18-vuotiaat reilun kymmenen vuoden aikahaarukassa. (kaikki nyt maistetut 100% Sherrytynnyreissä kypsyneitä).


Tällä hetkellä uusin markkinoilla oleva versio sai aloitusvuoron:


The Macallan 18 yo, distilled 1991, 43%.

Tuoksu on kevyt, sherryinen, toffeinen, pehmeä ja raikas.

Maku on pehmeän sherryinen, suutuntuman jäädessä kuitenkin yllättävän ohueksi. Puun tanniinit luovat kontrastia sherryn makeudelle.

Jälkimaku kuivuu huomattavasti ja jää odotuksiin nähden vaisuksi...

Hmm.. Ihan hyvä viski, mutta hieman tasapaksu odotuksiin nähden. Samoin viski tuntui aiempiin muistikuviin verrattuna "laimennetulle".



Sitten hyppäys 1980-luvun puolivälin tislaukseen:

The Macallan 18 yo, distilled 1985, 43%

.
Tuoksu on täyteläisen makea. Runsasta sherryisyyttä sekä hento tammen vivahde. Hyvä.

Viski on suutuntumaltaan todella täyteläinen ja pehmeä. Vahva (paksu) ja makea sherry hallitsee, mutta myös puu tuo sopivasti vivahdetta. Runsaasti hedelmää, (rusina, luumu, appelsiini...).

Mukavan pitkään jatkuvasta jälkimausta löytyy kuivahkoa sherryä ja raikasta hapokkuutta.

Kokonaisuus on samettisen pehmeä ja makea, sekä 1991:een verrattuna huomattavasti täyteläisempi. Todella hyvä.


Ja kolmantena...


The Macallan 18 yo, distilled 1980, bottled 1999, 43%.

Tuoksu on kuivan sherryinen, (dry Oloroso?) ja sopivasti maltainen. Sokeroitu appelsiini tuo vivahdetta. Tyylikäs ja tasapainoinen.

Maku on huikean pehmeä ja todella tasapainoinen. Sherry on luonnollisesti tuhtia, mutta ei hallitse niin vahvasti kuin edellisissä ja kokonaisuus on vivahteikas: Pehmeää kypsää hedelmää, tammea, suklaata, sopivasti hapokkuutta, sitrusta... Miellyttävä.

Pitkä jälkimaku kuivuu reippaasti ja marjaisuus yhdessä tammen kanssa pyrkivät nyt viimeistään syrjäyttämään sherryä.

Tyylikäs ja vivahteikas viski, joka osoittaa, että Macallan 18 yo voi tarjota parhaimmillaan vahvan sherryisyyden ohella paljon muitakin vivahteita.

"Lopputuomio": Valittaen on jälleen todettava, että uusin versio oli (jälleen) se heikoin ja "laimein"lenkki. 1985 oli loistavan makea ja täyteläinen sherrymonsteri, 1980:n tarjotessa miellyttävää vivahteikkuutta ja eniten "haastetta". Hienoja viskejä kuitenkin koko kolmikko, joiden keskinäiset erot olivat taas yllättävänkin suuria. Huomioitavaa on myös pullon ja pakkauksen ulkoasun raju muuttuminen vuosien varrella.

Bowmore 20 yo, 1965 / 1985, Intertrade

Vuosi on jo pitkällä eikä vielä ainoatakaan Bowmorejuttua blogissa tämän vuoden puolella ole ollut, huolestuttavaa... Vieroitusoireet poistetaan kuitenkin nyt hieman vanhemmalla yksilöllä:

Bowmore 20 yo, distilled February 1965, bottled November 1985, 48,5%, Intertrade, Italy. (Pullottajana ilmeisesti G&M).

Väri on kaunis, oranssin punertava.

Tuoksu on aromikas. Pehmeää ja runsasta kermatoffeeta, herukanlehteä, fariinisokeria. Savuisuutta vain aivan hennosti, lähes olemattomasti. Kypsää hedelmää, ripaus minttua.

Maku on täyteläinen, jossa alkuun hieman yllättäen hallitsee kuiva turpeisuus. Pian viski kuitenkin "aukeaa" makeampaan suuntaan ja esiin nousevat toffee, kypsät hedelmät, herukka, tumma suklaa, sekä taustalla pyörivä hienoinen suolaisuus.

Jälkimaku on todella aromaattinen, tarjoten runsaasti marjaisuutta ja kevyttä tervaisuutta. Tuoreiden yrttien vivahteita nousee esiin ja raikas herukkaisuus säilyy suussa pitkään, pitkään ja pitkään...

Jälleen yksi varsin hieno 1960-luvun Bowmore, joka yrittää vahvasti kiilata mukaan top10 listalle maistamieni Bowmore-viskien joukossa. IB-puolella arvioissani edellä taitaa olla vain paljon samoja piirteitä omaava Prestonfield 1965 cask 47.

(kuvasta kiitos: whiskysamples.eu)

Laphroaig 16 yo, Silver Seal.

Jatketaan viitisen vuotta sitten pullotetulla Laphroaigilla, ja nyt kyseessä on maultaan melko erikoinen tuote...

Laphroaig 16 yo, 46%, distilled 1987, bottled October 2004. Silver Seal.

Tuoksussa vahvaa savua ja palanutta hiiltä. Kumia & sherryistä makeutta. Outo?

Maku on myös yllättävä. Vahvasti kumimainen savu yhdistettynä sherryiseen hedelmäisyyteen on erikoinen yhdistelmä näinkin iäkkäässä viskissä. Taustalla vahvaa mausteisuutta, (kaneli, inkivääri). Viskin runko on kuitenkin varsin pehmeä ja täyteläinen.

Jälkimaku on kuivan sherryinen ja vain kevyesti savuinen. Merellistä suolaisuutta...

Olipas erilainen ja outo kokonaisuus, jonka "sielu" ei ainakaan tällä maistamisella oikein auennut. ( Ja toista kertaa tuskin tulee..)
Vesilisä parantaa hieman makujen tasapainoa ja pahin kumimaisuus häviää, mutta ei tästä kuitenkaan omalle suosikkiviskilistalle ole.

(kuva: whiskysamples.eu)

3 x Laphroaig 10 yo.

Aina välillä keskusteluissa nousee esiin se, miten jonkun tutun viskin maku on vuosien varrella muuttunut - ja vieläpä useimmiten huonompaan suuntaan. Omissa mielikuvissani Laphroaig 10yo on ollut yksi näistä isoista muuttujista, joten nyt oli aika selvittää missä mennään. "Testivälineinä" toimivat 3kpl 5cl miniatyyripulloja kolmelta eri vuosikymmeneltä. Vertailu vahvisti epäilykseni, sillä erot pullotusten väleillä olivat huikeita. Tässä arviot maistetuista: 

 Laphroaig 10 yo, 40%. 2000-luku.

Tuoksu on terävä ja vahvan savuinen. Tervaa, suolaa. 

Maku on tympeä, tunkkaisen savuinen ja kuivahko. Jälkimaku on kitkerä, lyhyt ja kuivan savuinen. 

Kokonaisuus on todella tympeä ja "likainen". Vaikea uskoa tämän olevan yksi myydyimmistä mallasviskeistä. 

  Laphroaig 10 Ans d'age, 43%, France import, pullotettu ennen vuotta 1994.

Tuoksu on pehmeä, kevyen savuinen ja suolainen. Aavistus tasapainoista makeutta nousee myös esiin.

 

Maku on pehmeän makea, mutta samalla hauskasti myös suolainen. Sopivasti savua ja merellistä raikkautta. 

Jälkimaussa esiin nousee mukava lääkemäisyys, (yskänlääke, "laastari"), sekä vahvan tamminen savuisuus. 

Tasapainoinen, vivahteikas ja hyvä kymppivuotias. Huikean paljon parempi kuin yllä oleva uusin versio. 

Laphroaig 10 yo Unblended, 43%. 1980-luku.

Tuoksu on selkeästi kolmikon paras. Tuhti, mutta pehmeä savu, tervainen makeus, (sisu-pastilli), sekä kypsät hedelmät ovat hienosti balanssissa. 

Maku on silkinpehmeä. Savuisuus on vahvaa ja tuo mieleen monet Port Ellenit. (Tämän testin jälkeen maistetut muutamat Port Ellenit vahvistivat tämän mielikuvan oikeaksi). Tammea, suolaa & tervaa. Kaunis "body".

Jälkimaku on pitkä ja pehmeän yskänlääkemäinen. Savuisuus kuivuu hiljalleen hitaasti hiipuvaan tyylikkääseen loppuun. 

Tyylikäs ja "kaunis", erittäin hieno 10yo, jossa on upea makujen tasapaino. Viski tuntuu huomattavasti iäkkäämmältä kuin 10 vuotta, sokkona oma veikkaukseni liikkuisi lähempänä 20 vuotta. Voi hyvinkin olla, että entisaikoina näihin sekoituksiin todella käytettiin osaksi hyvinkin iäkkäitä tynnyreitä, kun taas nykypäivänä moista "tuhlausta" ei enää harrasteta. Setin paras viski.

Smokehead.

Tarkastelussa nuori Islayviski, joka kantaa nimeä

Smokehead Extra Rare, 40%. Islay Single Malt. (Ei ikämainintaa).


Miltä tislaamolta Smokehead on peräisin? Siitä ei virallista tietoa löydy, mutta netissä liikkuneiden huhujen mukaan kyseessä olisi Ardbeg. Tosin tätä versiota maistettuaan eräs Ardbegviskien suuri ystävä sanoi välittömästi ettei kyseinen tuote voi olla Ardbegia. No, mene ja tiedä...


Nyt maistettu versio kantaa Lisänimeä "Extra Rare". Miksi? Erona "tavalliseen" Smokeheadiin taitaa olla vain se, että tämä "Extra Rare" on pakattu litran pulloon ja se on suunnattu Travel Retail-myyntiin.


Tuoksu: Vahvaa nuotiosavua, märkää hiiltä. Hieman raikasta hedelmää. Yksioikoinen ja nuori savujyrä.

Maku: Pehmeä ja vahvan savuinen. Viski runko jää turhan ohueksi ja savuisuuden alta on hyvin vaikea löytää mitään muita vivahteita. Nuoruus tuntuu raikkaana hedelmänä (vihreä omena). Aavistus toffeista makeutta.

Jälkimaku: Kuivaa savua ja palanutta hiiltä, muuten hieman vetinen ja mitätön.

Kokonaisuus on kyllä pehmeä ja helposti juotava, mutta perin yksioikoinen Islayn savupommi.
Aineksia kuitenkin hyväänkin viskiin on olemassa, mutta nyt lopputulos on luvattoman vaisu. Säälipiste kivasta pakkauksesta.

Crazy World plays Led Zeppelin and other love songs, Suisto-klubi 1.1.2010.

Alkeneen vuoden ensimmäiset viskit ovat vielä maistamatta, mutta rockvuosi 2010 saatiin täällä mukavasti käyntiin jo heti vuoden ensimmäisen päivän iltana, sillä Hämeenlinnan Suisto-klubin illan otsikko lupasi paljon:


Crazy World plays Led Zeppelin and other love songs.

Oikean Led Zeppelinin comeback tuntuu jälleen hautautuneen johonkin kovin syvälle, joten Mika Järvisen ja kumppaneiden projekti maistuu ainakin meikäläiselle varsin mainiosti.
Crazy World-nimen taakse kätketyy sangen kova miehistö, eli

Esa Kotilainen - koskettimet
Lauri Porra - basso
Mika Järvinen - laulu
Timo Kämäräinen - kitara
Anssi Nykänen - rummut

Mielenkiintoinen ilta oli siis luvassa, eikä bändi pettänyt odotuksia. Setti koostui Zepppelin-tuotannon lisäksi muutamista Crazy Wordin omista kappaleista ja bändi viihtyikin lavalla pitkään, liki 2,5 tuntia!
Keikan huippuhetket koettiin odotetusti hienoissa ja nostalgisissa Led Zeppelin-kappaleissa, joista erityisesti sävähdyttäviä olivat komeasti soineet Heartbreaker ja Kashmir. Muita illan aikana kuultuja LZ-kappaleita olivat ainakin Good Times Bad Times, Since I've Been Loving You, Dancing Days, Communication Breakdown, Immigrant Song, Rock And Roll, sekä Black Dog...
Monipuolista, viihdyttävää ja taitavaa musisointia 1970-luvun hengessä. Varsin hieno avaus uudelle rockvuodelle! 8 euron pääsymaksulle sai ruhtinaallisen vastineen.
Kuulopuheiden mukaan keikka myös äänitettiin, joten olisikohan herroilla livelevyn teko mielessä...?