sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Sapattivuosi: Ihmisen Merkki


Kotimainen, legendaarisen Black Sabbath-yhtyeen musiikkia suomenkielellä esittävä Sapattivuosi teki ennen tämän kolmannen levynsä julkaisua laulajanvaihdoksen, kun Hannu Paloniemen seuraajaksi astui Nightwishistä ja Tarotista tuttu Marco Hietala. Vaihdos on luontava, sillä aiemmilla Sapattivuosi-levyillä tulkittiin Ozzy Osbournen aikaista Sabbath-materiaalia ja tällä Ihmisen Merkki-levyllä kuullaan vain Ronnie James Dion aikaisia kappaleita.

Runsaasti radiosoittoakin saanut levyn ensisinglenä julkaistu Pelon Lait (Neon Knights) ei vielä oikein säväyttänyt, mutta kokonaisuutena levy ylittääkin mukavasti siihen asettamani odotukset.

Musiikki on hyvää, (mikä on tässä tapauksessa toki itsestäänselvyys), mutta monet kappeleista toimivatkin varsin hienosti suomenkielisinä. Levyn kakkosraita Maalaistyttö (Country Girl) onkin noussut ehdottomasti omalle suosikkilistalleni: Loistava kappale ja todella onnistunut suomennos.
Klassikkobiisi Tuli ja Maa (Heaven and Hell) saa myös mukavan käsittelyn ja eipä levyllä juuri heikkoja lenkkejä olekaan.. no ehkä Laki 666 ( Mob Rules) tuntuu sanoitukseltaan vähän töksähtävältä.
Marco Hietalan vahva ääni kantaa läpi levyn odotetun hienosti ja varsinkin hitaimmissa osuuksissa tulkinta on todella vahvaa.

Tämä levy tarjosi varsin positiivisen yllätyksen ja se onkin tullut laitettua soimaan uudestaan ja uudestaan...

1. "Pelon lait" (Neon Knights)
2. "Maalaistyttö" (Country Girl)
3. "Uneen hukkuneet" (Children of the Sea)
4. "Tuli ja maa" (Heaven and Hell)
5. "Laki 666" (Mob Rules)
6. "Valtaa" (Voodoo)
7. "Yö saa" (Die Young)
8. "Ihmisen merkki" (The Sign of the Southern Cross)

* Marco Hietala - laulu
* Antero Aunesluoma - basso
* Janne Halmkrona - kitara
* Simo Vehmas - rummut


perjantai 25. syyskuuta 2009

Hittejä ja huteja, osa 1 c) – lisää uutta luettavaa suomeksi

Avataanpa jälleen blogin "vierailevan kirjakriitikon" Ilkan lukunurkkaus, jossa tällä kerralla arvioitavana on ”101 viskiä, joita on maistettava edes kerran eläessään”.



Kuluvan vuoden aikana suomenkielisen viskikirjallisuuden niukka joukko on kasvanut jo kahdella käännösnimikkeellä. Helmikuussa ilmestyneen Marc A. Hoffmannin massiivisen teoksen (”Viski – Matka maailman kuuluisimpiin tislaamoihin”, arvosteltu tässä blogissa 4.3.) seuraksi saatiin viime viikolla toinen kovakantinen, joskin sivukooltaan maltillisempi ja siksi helpommin käsissä pysyvä ”101 viskiä, joita on maistettava edes kerran eläessään” (168 s., kustantaja Readme.fi). Kansien välistä löytyy paitsi käännös Helen Arthurin teoksesta ”The Connoisseur’s Guide to Whisky” (Apple Press 2008), myös kahdeksan sivua pelkästään suomenkielistä laitosta varten kirjoitettua tekstiä. Täydennyssivuista vastaa kirjan takakannessa ”viskikouluttajaksi ja -asiantuntijaksi” tituloitu Jarkko Nikkanen, joka yhdessä Mikko Honkasen kanssa on myös ”tarkastanut asiatiedot” – eli ilmeisesti oikonut löytämänsä alkutekstin virheet ja hionut suomennettua terminologiaa kääntäjä Risto Latvalan jäljiltä. Tällainen poikkeuksellinen panostus herättää lukijan kiinnostuksen. Aikaisemmat suomeksi julkaistut viskiaiheiset kirjat ovat nimittäin olleet enemmän tai vähemmän suoria ja toimittamattomia käännöksiä, eikä niitä liene täällä enää edes luetettu juuri viskeihin perehtyneillä henkilöillä.

Odotukset jäävät valitettavasti täyttämättä. Osaksi tämä johtuu jo alkuteoksesta, mutta moitteitta ei selviydy myöskään yllä nimetty ”suomalaistiimi”.

Pääosan Arthurin ”Connoisseur’s Guidesta” ja myös suomenkielisestä laitoksesta (s. 33–166) muodostaa viskimatrikkeli, jossa käydään läpi lähes kaikki omia pullotteita tuottavat skotlantilaiset mallasviskitislaamot ja tunnetuimmat blended scotch -merkit, luodaan katsaus Irlannin, Japanin, Amerikan, Kanadan ja Walesin tarjontaan sekä esitellään lopuksi valikoituja ”erikoispullottamoja” (suora käännös Arthurin termistä ”specialist bottler”, joka puolestaan merkinnee samaa kuin vakiintuneemmat ”independent bottler” ja ”private bottler”). Kullekin tislaamolle tai muulle brändille omistetaan yksi sivu, joka jakautuu kahteen palstaan. Sisemmällä palstalla on omistaja-, perustamisvuosi- yms. tietojen jälkeen lyhyt teksti, jossa vaihtelevasti joko kerrotaan historiallisia yksityiskohtia ja tuotantomenetelmien erityispiirteitä, luetellaan saatavilla olevia pullotteita tai sitten vain kuvaillaan kirjoittajalle syntyneitä ”fiiliksiä” esim. seuraavasti: ”Mielestäni Glenrothes pitäisi luokitella onnelliseksi mallasviskiksi, koska se kohottaa mielen ja kielen; mallasviski, jota haluaa halata.” Nämä tekstit ovat mielestäni ongelmallisia juuri vaihtelevuutensa ja epätasaisuutensa vuoksi; yhdestä tislaamosta kerrotaan sitä, toisesta tätä, ja kolmannesta ei oikeastaan mitään. Sivun ulompi palsta käsittää kookkaan tuotekuvan yhdestä tai kahdesta pullosta sekä Arthurin maistelumuistiinpanot yhdestä tai useammasta tislaamon tai viskimerkin pullotteesta (kuvan pullote ei muuten aina ole sama kuin se, joka on ”nuotitettu”). Maistelumuistiinpanot eivät – onneksi – ole kaikkein lennokkaimmasta päästä, ja parin kohdalla koin jopa jonkinmoisen ”ahaa-elämyksen”, mutta periaatteessa en ymmärrä, miksi yhden henkilön subjektiivisia mielikuvia levitetään laajojen piirien kummasteltaviksi. Niille joko naureskellaan, tai – pahimmassa tapauksessa – ne omaksutaan valmiina, omaa maistelua ohjaavina ”totuuksina”.

Ennen matrikkelia teoksessa annetaan 17 sivun verran perustietoa viskistä. Tämä ”yleinen osa” on jaettu viskin historiaa, valmistusprosesseja ja maistamista käsitteleviin lukuihin. Esitystapa on tiivis, ja varsinkin valmistuksesta lukijalle tarjotaan varsin luotettava pikakurssi. Muutamassa kohdassa kääntäjän ja/tai tarkastajien ote on kuitenkin herpaantunut ja terminologia tullut suomennetuksi väärin. Käymisen tuloksena ei esimerkiksi synny ”matala tisle”, kuten kirjassa (s. 16) toistuvasti väitetään, vaan ”käynyt vierre” (alkutekstissä aivan oikein ”malt ale”). Matalaa tislettähän saadaan – nimensä mukaisesti – vasta sitten, kun käynyt vierre tislataan. Vaikka teos kattaa kaikki viskityylit, on niin historian kuin valmistuksenkin selostamisessa keskitytty skotlantilaiseen mallasviskiin. Minua tämä ”rajoittuneisuus” ei juuri haitannut, mutta lukija, jota kiinnostavat erityisesti vaikkapa skottiblendit tai irlantilaiset viskit, jää varmasti kaipaamaan tietoa kolonnitislaimen (”patenttipannun”) toimintaperiaatteesta ja siitä, miksi jyväviskiäkin valmistettaessa mäskiin on pakko ottaa jonkin verran mallastettua ohraa.

Nikkasen kirjoittamat täydennyssivut (25–32) alkavat lupaavasti kahden Suomessa ”virallisesti” toimivan mallasviskitislaamon – porilaisen Beer Hunter’sin ja lahtelaisen Teerenpelin – kaluston, toiminnan ja tuotteiden esittelyillä. Jakso on ilman muuta tarpeellinen lisäys, sillä siinä annettavia tietoja ei liene aiemmin ollut saatavilla missään painotuotteessa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa muista täydennyksistä, jotka on otsikoitu seuraavasti: ”Viskiravintolat TOP 10”, ”Jarkon 10 viskivalintaa” ja ”Alkon viskivalikoimasta”. Harrastajaa toki kiinnostavat vierailun arvoiset ravintolat, mutta niiden listaaminen – puhumattakaan siitä, että nostetaan kymmenen ylitse muiden – on kirjan elinkaarta ajatellen turhaa. Uusia kuppiloita syntyy ja vanhoja kuolee, eikä listauksella välttämättä ole enää vuoden tai parin kuluttua juurikaan käyttöarvoa. Ajan kulumisen ja muutoksen vuoksi tuntuu niin ikään kummalliselta, että joidenkin ravintoloiden kohdalla tuodaan esiin yksittäisiä viskejä, joita joskus (kirjoittamisajankohtana?) on ollut niissä saatavilla. Kun esimerkiksi Ardbeg 1965 tai Bowmore White -pullo aikanaan tyhjenee (ellei jo olekin tyhjä), tilalle tuskin tulee uutta samanlaista. Samasta syystä on mielestäni hyödytöntä listata Alkon Arkadian myymälän valikoimasta juuri nyt löytyviä, vain muutaman pullon erikoiseriä – semminkin kun ”pysyvämmille” tuotteille ei sitten jää sivutilaa juuri lainkaan.

Vielä ravintolaesittelyjäkin hämmentävämpi on aukeama, jolla Nikkanen esittelee kymmenen viskiä, joita hän ”juuri nyt” pitää maistamistaan kaikkein parhaimpina. Tuosta kymmeniköstä olen itse päässyt tutustumaan seitsemään, enkä pidä valintoja huonoina – päinvastoin, kysymys on loistavista pullotteista. Periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisen viskeistä kirjoittavan tulisi pysytellä teksteissään mahdollisimman neutraalina tai ainakin välttää superlatiiveja. Makuasioissa kun on yhtä monta totuutta kuin maistajaa. Ja vaikka kirjoittaja haluaisikin kovasti listata omat mieltymyksensä, pitäisi kai kuitenkin miettiä, miten tämä palvelee lukijaa. Jo edellä lienee käynyt ilmi, että Arthurin teoksesta hyötyvät lähinnä viskiharrastustaan vasta aloittelevat henkilöt. Heidän näkökulmastaan on jokseenkin triviaalia lukea hehkutusta siitä, miten taivaallisia ovat jo loppuunmyydyt, Ardbeg Provenancen tai Bowmore 1957:n (pullotettu muuten jo 1995 eikä 1997) kaltaiset harvinaisuudet. Kun muutkin Nikkasen ”TOP 10:een” päässeet viskit ovat saatavuudeltaan ja/tai hinnaltaan useimpien tavoittamattomissa, saattaa harrastuksestamme välittyä liian rajoittunut, jopa haitallisen elitistinen kuva. Jos tai kun halutaan hankkia visk(e)ille lisää ystäviä Suomesta, pitäisi päinvastoin korostaa eri tyylien kirjoa sekä sitä, että loistavia pullotteita löytyy kaikilta tuotantoalueilta ja kaikista hintaluokista.

Jos Arthurin (ja Nikkasen) teosta verrataan alkuvuodesta ilmestyneeseen Hoffmann-käännökseen, voidaan todeta, että niiden matrikkeliosat eivät merkittävästi poikkea toisistaan. Molemmista aloitteleva harrastaja saa melko hyvän käsityksen viskejä tuottavista tislaamoista ja juomataloista. ”Yleinen osa” osa on Hoffmannin teoksessa sivumäärältään laajempi ja siksi myös yksityiskohtaisempi. Toisaalta Arthur – käännösvirheineenkin – tarjoaa nopealukuisen pikakurssin niille, jotka eivät kaipaa maistelujensa tueksi laajaa teoriapohjaa. Kummankaan teoksen hinta ei päätä huimaa (+/- 20 euroa), joten jos tarvitsette nimenomaan suomenkielistä johdatusta viskien maailmaan, kannattaa ostaa vaikkapa molemmat. Mutta mikäli kielitaito suinkin antaa myöten, kehotan hankkimaan muuta luettavaa englanniksi.

Ilkka Ruponen 25.9.2009

torstai 24. syyskuuta 2009

Bowmore 18 yo.

Tällä kerralla käsittelyssä pari päivää sitten arvioitua 15 yo Darkestia makuprofiililtaan hieman tuhdimpi tuote, eli

Bowmore 18 yo, 43%.

Tuoksu on herkullinen. Pehmeää, kypsää ja makeaa hedelmää ja runsaasti tuoretta kermatoffeeta. Kevyesti kuivaa turvesavua ja makeaa laventelia. Monipuolinen ja "elävä", eli koko ajan löytyy jotain uusia aromeja.

Maku on pehmeä ja maukas. Jälleen hedelmää - kypsää luumua ja kirsikkaa, sekä myös raikasta marjaa, (herukka). Valkosuklaata, sopivasti laventelia ja mekeahkon tervaista savua, Melko raskas, tasapainoinen ja vivahteikas viski.

Jälkimaku on pitkähkö, öljyinen ja toffeisen laventelinen. Hieman kuivaa savua, tervaa.

Tuhdin täyteläinen ja hyvin tasapainoinen Bowmore, joka puolustaa paikkaansa tislaamon perusvalikoimassa erinomaisesti.
Jotkut ovat kritisoineet tätä liian toffeiseksi, mutta mielestäni juuri se luo tähän viskiin sen pehmeän ja omaleimaisen täyteläisyyden.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Bowmore 15 yo Darkest.


Testissä Bowmoren perus-sarjaan kuuluva

Bowmore 15 yo Darkest, 43%, Sherry Cask Finished. (Kypsytys 12 vuotta ex-Bourbon + 3 vuotta ex-Sherry).


Tämä pullote tuli markkinoille Bowmoren pullouudistuksen yhteydessä vuonna 2007, korvaten aiemman ikämerkinnättömän Bowmore Darkestin.

Tuoksussa Sherry tuntuu vahvana, vaikka kyseessä on vain "Sherry finish", eli suurin osa kypsytyksestä on tapahtunut perinteisissä ex-Bourbontynnyreissä. Pehmeä turvesavu täydentää tämän maukkaan sherryisen tuoksun.

Viski on pehmeä ja erittäin helposti nautittava. Sherryisyys on vahvasti läsnä, mutta ei kuitenkaan liian makeana eikä dominoivana. Kuivattua hedelmää, hieman tervaista savua ja kuivahkoa turvetta. Makujen tasapaino säilyy mukavasti.

Jälkimaku on edelleen hyvin hedelmäinen, mutta tarjoaa myös reippaasti kuivuvaa turpeisuutta sekä myös hieman suolaisia sävyjä.

Maukas ja hyvin tasapainonsa kautta linjan säilyttävä hinta-laatusuhteeltaan hyvä "perus" Bowmore.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Kilchoman Inaugural Release


Testissä Islayn saarella sijaitsevan Kilchomanin viskitislaamon ensimmäinen viskijulkaisu, eli kolmevuotias

Kilchoman Inaugural Release, 46%.

Tämä viski on kypsytetty ensin 3 vuotta Bourbontynnyreissä ja lopuksi viimeistelty viiden kuukauden ajan Oloroso Sherrytynnyreissä.

Kilchomanilta on jo aiemmin julkaistu "New Spirit"-nimellä eri ikäisiä pullotteita, (lähinnä miniatyyreinä), joten halukkailla on ollut mahdollisuus tutustua tislaamon tuotteisiin heti "New Make'sta" lähtien. Skotlannissahan tuo kolme vuotta on viskille määritelty vähimmäisikä, joten nyt siis markkinoilla on ensimmäinen Kilchoman, jota voidaan kutsua viskiksi. Aiemmat maistamani "New Spirit"-samplet ovat luvanneet hyvää, joten odottavaisin mielin viskin kimppuun:

Tuoksu on... huh ja voi ei.. Jos tätä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin se olisi "epämiellyttävä", Nuorta savua ja hieman makeaa sherryä raakana ja tympeänä sekoituksena.

Maku alkaa hieman äitelän makeana ja on todella nuoren ja kehittymättömän oloinen. Hieman kärjistetysti sanottuna jopa pontikkamainen. Sherry yrittää luoda edes hieman vivahdetta vahvan savun sekaan, mutta sekoitus on melko tympeä, kuten monissa muissakin liian nuorissa viskeissä. Veikkaan, että täysin Bourbon-kypsytettynä lopputulos olisi ollut parempi, tai vastaavasti pelkkä Sherry-kypsytys olisi varmasti tuonut paremman lopputuloksen. Nyt tämä "sekoitus" jää tasapainottomaksi ja valjuksi.

Jälkimaku on terävä ja lyhyt.

Mielestäni valitettavasti aivan liian nuorena pullotettu tuote, jonka suurin meriitti on olla se ensimmäinen Kilchoman-julkaisu keräilijöiden hyllyssä. Maun paranemista saamme odottaa vielä x-vuotta.

torstai 17. syyskuuta 2009

Gringos Locos: Second Coming Of Age


Alkukesästä julkaistu Gringos Locosin Second Coming Of Age on mukava sekoitus ihan toimivaa rock-, pop- ja bluesvaikutteista musiikkia.
Levy tosin yllättää keveydellään, itse odotin hieman räväkämpää rockia. Nyt kunnon hardrockpoljentoa kuullaan vain muutamassa biisissä, rauhallisemman balladeiksi luokiteltavien kappaleiden noustessa päärooliin.

Musiikkityylillisesti siis hyvin vaihtelevasta levystä löytyy paljon vaikutteita niin AC/DC:n, (esim. "Don't Cry For Me"), Eric Claptonin, ( "I'm A Mover", "Ain't Fine By Me"), tai vaikkapa Uriah Heepin musiikista. Ainakin itselleni syntyi levyä kuunnellessa näistä selviä mielleyhtymiä.

Muutamista Hyvistä hetkistä huolimatta kokonaisuus jää odotettua köykäisemmäksi, joten yhteenvetona voisi sanoa levyn sisältävän "helppoa", hyväntuulista ja kepeää "aikuisrockia" tyyliin toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

1. Bear With Me
2. I'm A Mover
3. Plane To Eden
4. House On The Hill
5. Fawlty Man
6. Don't Cry For Me
7. My Mistake
8. Dreamer
9. Free Ride
10. Ain't Fine By Me
11. These Things


GRINGOS LOCOS on:

Richard G. Johnson, laulu

Muta Manninen, kitara

Masa Maijanen, basso

Miri Miettinen, rummut

Levyllä soittavat lisäksi Leevi Leppänen, Tomi Malm, Ben Granfelt, Okke Komulainen, Jaakko Kiikeri, Harri Ala-Kojola ja Mikko Rintanen.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Kuukauden levyklassikko 9: Thin Lizzy - Johnny The Fox


Parhaista Thin Lizzy-levyistä puhuttaessa varmastikin ensiksi mieleen tulee bändin suurimmat hitit sisältänyt Jailbreak vuodelta 1976, tai vaikkapa vuoden 1979 Black Rose.
Vaan tällä kerralla ei mennä siitä mistä aita on matalin, vaan napataan käsittelyyn pian Jailbreakin jälkeen (vielä samana vuonna) julkaistu Johnny The Fox, sillä viimeaikoina juuri tämä levy on tullut pistettyä selkeästi useimmin soimaan kun Thin Lizzyä olen kuunnellut.

Tämä levy tarjoaakin varsin tasapainoisen ja viihdyttävän kokonaisuuden vahvaa Irlantilaista hardrockia.

Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta, Johnny, sekä Rocky tarjoavat mainiota, melodista ja vahvaa rockia.
Kolmas kappale, tyylikäs Borderline on rauhallinen ja aivan loistava kappale. Todellinen helmi.
Don't Believe World jatkaa vankkaa menoa, biisi vakiinnuttikin paikkansa Lizzyn keikkasetissä ja toimiikin liveversiona loistavasti.
Puheosuudella alkava ja mainiosti rullaava Fools Gold, jonka jälkeen levyn hieno nimibiisi Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed. Monipuolinen ja maukkaasti mustaan soul-musiikkiin vivahtava kappale.
Kepeän popahtava Old Flame toimii välipalana ja seuraava kappale, Massacre tarjoaakin vahvaa tykitystä alusta loppuun. Jykevä biisi!
Hidas Sweet Marie onnistuu välttämään monia balladeja vaivaavan liian imelyyden, jonka jälkeen levy päätetään rytmikkäissä merkeissä Boogie Woogie Dancella.

Lyhyestä versi kaunis, voitaisiin kai tästä sanoa, sillä ajan hengen mukaisesti kokonaiskestoa levyllä on vain reilut 35 min. Kokonaisuus kuitenkin toimii ja ainakin itsellä levy on jäänyt elämään yhtenä parhaista Thin Lizzy-levyistä.

1. Johnny
2. Rocky
3. Borderline
4. Don't Believe A Word
5. Fools Gold
6. Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed
7. Old flame
8. Massacre
9. Sweet Marie
10. Boogie Woogie Dance



Philip Lynott - Bass, Vocals
Brian Downey - Drums
Scott Gorham - Guitars
Brian Robertson - Guitars

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Bowmore 1956


Tarkastelussa mahtavan 1957:n perään toinen esimerkki 1950-luvun Bowmoresta, eli

Bowmore 1956, 43%, (OB for Soffiantino). Matured in Sherry Casks . Pullotettu 1980-luvulla.

Alkuun hyvin kevyeltä vaikuttava tuoksu aukeaa hiljalleen ja on upea. Hienon monivivahteinen hedelmäisyys luo hyvän pohjan ja sen päälle aukeaa mukavasti kirpeää marjaa, minttua ja eukalyptusta.

Viski on suutuntumaltaan käsittämättömän pehmeä ja silkkinen. Maku on hento ja tyylikkäästi herkkäpiirteinen. Kirpeitä marjoja, valkosuklaata, aavistus sherryä. Turvetta mukana sopivan vahvana.

Pehmeän turpeinen jälkimaku on huikean pitkä ja karamellisen makeahko. Suklaata, minttua, (mariannekarkki), sekä punaherukkaa ja vadelmaa... Herkullinen lopetus hyvälle viskille.

Kokonaisuus on hento ja herkempi kuin muissa maistamissani vanhemmissa Bowmoreissa ja tämän viskin pehmeys on lähes ylittämätöntä. Mielettömän tyylikäs viski, joka on parhaimmilaan nautittuna yksistään ajan kanssa, sillä sen herkät maut hukkuvat helposti vaikkapa tastingissa muiden viskien rinnalla.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Bowmore 1957


Jatketaan iäkkäällä Bowmorella ja hypätään vielä hieman ajassa taaksepäin eli 1950-luvulle.

Bowmore 1957, 38 yo, 40,1%. Distilled 14.1.1957,
cask numbers 216-220. 861 bottles.

Tuoksu on upean hienostunut. Vanhaa tyylikästä puuta, herukkaa, pehmeää hedelmää ja aavistus turvetta. Tämän viskin tuoksu on todella monivivahteinen, koko ajan kehittyvä ja muuttuva. Järisyttävän aromikas. Yksi parhaista tuoksuista mitä on viskeissä vastaan tullut!

Maku on tuoksun tavoin hyvin hienostunut ja uskomattoman monivivahteinen. Upea! Sopivasti tummaa tervaista puuta, hedelmää ja herukkaa. Mahtava elämys.

Jälkimaku on pitkä ja kauniisti hiljalleen hiipuva, joka kuivuu sopivasti ja on mainio puun, hennon turpeen, hedelmäisyyden ja kirpeiden marjojen liitto.

Yksinkertaisesti upea viski. Hieno esimerkki tyylikkäästi ikääntyneestä Bowmoresta.
Jos tässä 40,1%-viskissä olisi vahvuutta hivenenkin enemmän, oltaisiin varmasti hyvin lähellä täydellisyyttä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

2 x Bowmore 1965

Pari mielenkiintoista 1960-luvun viskiä rinnakkain laseissa.

Bowmore 1965, 43%, matured in Sherry Casks, pullotettu 1980-luvulla.

Tuoksussa runsaasti hedelmää, toffeeta, herukkaa ja turvetta. Ripaus ammoniakkia. Vivahteikas ja hieno tuoksu.

Maku on erittäin pehmeä, toffeinen ja täyteläinen. Kypsää hedelmää. Loistava maku jossa vahvuuttakin riittää todella hyvin.

Öljyinen jälkimaku on todella pitkä, vivahteikas ja voimakas. Toffeeta, sopivasti kuivuvaa hedelmää ja vahvana esiin nousevaa raikasta ja kirpeää herukkaa.

Todella intensiivinen ja upea Bowmore. Mahtavan monipuolinen ja roteva makuprofiili. Jämäkämpi kuin aiemmin maistelussa ollut myös herkullinen 1969.


Sitten testiin hieman vahvempi yksilö, eli

Bowmore 1965 Full Strength, 50%, matured in Sherry Casks, pullotettu 1980-luvulla.

Tuoksu on voimakas ja raikas, jossa hedelmää ja marjaa, sekä kuivahkoa turvetta.

Maku on pehmeä, öljyinen ja täyteläinen. makeaa hedelmää ja hieman kirpeää marjaisuutta. maukas. Loppupuolella esiin nousee lakritsia ja sherryisyyttä. Savua on mukana vain kevyesti.

Jälkimaku kuivuu ja jälleen herukkaisuus nousee päällimmäisenä esiin. Omenaa ja sitrusta. Maku jatkuu suhteellisen mietona, mutta pitkään.

Kokonaisuus tarjoaa vahvoja makuja, mutta tämä versio ei ole niin monivivahteinen kuin 43% "veljensä". Suoraviivainen ja voimakas 1960-luvun klassinen Bowmore.



Olipa taas kerran maukkaat Bowmoret ja varsinkin tuo 43% versio teki mahtavan vaikutuksen. Ehkä odotukset tuohon Full Strenght-versioon olivat liian kovat ja näin miedompi versio vetikin pinnat tällä kerralla kotiin.
Tämäkin kaksikko oli jälleen hyvä osoitus 1960-luvun Bowmoren todella korkeasta laadusta kautta linjan.


maanantai 7. syyskuuta 2009

2 x Brora 30 yo


Rinnakkainmaistelussa pari iäkästä vuonna 1983 lakkautetun Brora-tislaamon viskiä:

Brora 30 yo, 55,7%, Bottled 2003. 3000 bottles.

Tuoksu on täyteläinen, tervaisen pehmeä ja voimakkaasti kuivan savuinen.

Maku on vahva. Tavalllisesti vain Islay-viskeille tyypillinen vahva savuisuus valtaa tilan ja toimii tukevana runkona. Tervainen makeus toimii tasapainoittavana elementtinä ja kokonaisuus on jykevä ja mahtipontinen.

Jälkimaku jatkuu pitkään ja sopivasti kuivuva savuisuus saa seurakseen suolaista puuta, mikä onkin varsin toimiva yhdistelmä. Maku jatkuu ja jatkuu...

Huh, vahvaa tavaraa ja tämä viski onkin mainio todella raskaan sarjan Brora.



Sitten vuorossa toinen versio:

Brora 30 yo, 55,7%, Bottled 2006. 2130 bottles.

Tuoksu on kevyt, hedelmäinen, merellinen (suolaa) ja turpeinen. Savua löytyi vain aavistus.

Maku on pehmeä ja todella maukas. Runsas hedelmäisyys ja maltaisuus toimii pohjana, minkä päällä pyörii hento turvesavuhuntu ja merellistä raikkautta.

Jälkimaku on pitkähkö, tarjoten tyylikkään lopetuksen tälle hyvälle viskille. Turvetta, suolaa, "hyvin säilynyttä" puuta ja pientä makeutta.

Tyylikäs ja tasapainoisen herkullinen viski.



Tämä kaksikko oli selkeä osoitus siitä, kuinka saman tislaamon kaksi viskiä tarjoavat keskenään hyvin erilaisen makuprofiilin. 1970-luvun alussa Broralla tislattiin vahvaa Islay-tyylistä viskiä, (esimerkkinä 2003-pullotettu), kun taas myöhemmin tislaamolla siirryttiin "perinteisempään" ja kevyempään "Highland-tyyliin", (esim. 2006 pullotettu).

Erikoista: Molemmissa versioissa on täsmälleen sama alkoholiprosentti.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Glenglassaugh 1973, (Murray McDavid).


Tarkastelussa todella tummanpuhuva "sherrymonsteri":

Glenglassaugh 1973, 33yo, 56,1%, Murray McDavid Mission Gold Series, 477 bottles, sherry cask 5166, distilled 5.12.1973, bottled 08/2007.

Tämän väriltään huomattavan tumman viskin tuoksussa on runsaasti kypsää hedelmää ja maitosuklaata.

Maku on todella voimakkaan sherryinen. Sherry hallitsee niin voimakkaasti, ettei muille vivahteille juurikaan jää tilaa. Aavistus suklaista täyteläisyyttä ja pitkän kypsytyksen tuomaa puuta kuitenkin taustalta löytyy.

Lyhyehkö jälkimaku jää yllättävän mitättömäksi ja latistaa kokonaiskuvaa.

Kovinkaan selkeää kuvaa ei ennen tätä Glenglassaughin viskeistä itselläni ollut, mutta eipä tämäkään yksilö juuri minkäänlaista kuvaa tästä tislaamosta antanut.
Ei huonoa, mutta jotenkin diibadaaba-osastoa, eli ei suosikkilistalle.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Bowmore Cask Strength


Vaihteeksi Bowmorea lasissa ja nyt vuorossa tislaamon "perus-sarjaan" kuuluva

Bowmore Cask Strength, 56%. ("uusi" pullomalli, 2007-).

Tuoksussa kypsää hedelmäisyyttä, makeaa toffeeta ja runsaaasti nuotiosavua.

Maku on tervaisen makea ja hedelmäinen, mutta aavistuksen liian palanut savuisuus rikkoo tasapainoa.

Vahva ja reippaasti kuivuva jälkimaku on lyhyehkö ja savun hallitsema.

Kokonaisuus on todella suoraviivainen ja jopa hieman tylsä.

Veden lisäys parantaa makujen tasapainoa, mutta korostaa samalla savuisuutta, joka ei mielestäni ole se tärkein eikä paras piirre hyvässä Bowmoressa.
Perustavaraa, eli ei huono, mutta ei mitenkään säväyttäväkään.

torstai 3. syyskuuta 2009

Glenfarclas 1997


Maukasta ja hieman erilaiseksi osoittautunutta sherrytynnyrissä kypsytettyä viskiä maistelussa:

Glenfarclas 1997, 55,5%, matured in Sherry Casks, 9000 bottles, bottled 2009. (Tarkat tynnyritiedot alemmassa kuvassa.)

Väri on kaunis, vaalean oranssin punertava.

Tuoksussa runsas hedelmäisyys, sekä toffee ja suklaa luovat herkullisen yhdistelmän.

Suutuntumaltaan viski on raskas ja täyteläinen.
Huomattavan kuiva sherryisyys hallitsee makua, hedelmäisyyden ollessa kuitenkin todella runsasta. Vahvuutta tässä vsikissä riittää vaikka muille jakaa, sillä 55,5% potkii voimalla, mutta itse alkoholi peittyy sulavasti makujen alle.

Lyhyt jälkimaku on vahvan sherryinen ja kuiva.

Kokonaisuutena mainio ja hieman totutusta poikkeava sherryviski, joka on siis yllättävän kuiva, mutta kuitenkin maultaan runsas ja tasapainoinen.
Tätä voisi kuvitella nauttivansa espanjalaistyyliin Fino-Sherryn tilalla tapas-lautasen kanssa.


keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ian Gillan: Live In Anaheim DVD

Ian Gillanin Live In Anaheim on löytynyt cd-muodossa levyhyllystä jo pidemmän aikaa, mutta nyt tarttui käsiin myös samaisen keikan DVD-versio. Keikka on taltioitu syyskuun 14. päivänä vuonna 2006, paikkana The House Of Blues, Anaheim, California.

Tämän Deep Purple-vokalistin soolokeikan kappalelista on ennakkoon vakuuttava ja jopa mielenkiintoisempi kuin mitä Deep Purplella on viime vuosina nähty.

Mielenkiintoinen ja rennosti etenevä keikka alkaa räväkästi kappaleilla No Laughning In Heaven, jonka perään In To The Fire DP:n legendaarisalta In Rock-levyltä!
Hang Me Out To Dry ja Have Love Will Travel jatkavat hyvää menoa, mutta sitten on jotain erityisen hienoa luvassa:
Tällä kiertueella ensi kertaa livenä esitettävät Deep Purplen Perfect Strangers-albumilta peräisin olevat Wasted Sunsets ja Not Responsible ! Kerrassaan hienoa kuultavaa.
Bluesahtava No Worries jatkaa tästä ja Gillan pääsee puhaltamaan myös huuliharppuun.
Instrumentaali Rivers Of Chocolate tarjoaa hengähdystauon laulajalle, mutta sitten otetaankin taas kaikki irti: Unchain Your Brain, sekä aikoinaan "Maiden-kitaristi" Janick Gersin kanssa tehty vahva Bluesy Blue Sea.
Reipas Moonshine jatkaa, hyvä biisi erinomaiselta Naked Thunder-levyltä.
Texas State Of Mind, jossa Gillan tyytyy tamburiiniin basistin ja kitaristin hoitaessa laulupuolen.
Tämä kappale muuten päätyi sittemmin Gillanin uusimmalle soololevylle One Eye To Morocco.
Sugar Plum on hyvä perusrock ja When A Blindman Cries ehkä kaunein ja herkin Purple-biisi ikinä. Hieno veto.
Rauhallisen ja tunteikkaan kappaleen jälkeen jälleen raskaampaa tavaraa, Men Of War ja varsinaisen setin päättää - mikäpä muu kuin Smoke On The Water.
Encoreissa tarjotaankin taas hienoa herkkua: Erään Elviksenkin tunnetuksi tekemä Trouble on onnistunut valinta ja viimeisnä, mutta ei vähäisimpänä kappale jälleen DP:n Perfect Strangersilta, eli hienosti kulkeva Knocking At Your Backdoor. Upea Lopetus.

Tällaisen setin kuulisi mielellään varsin vakiintuneiden ja tasapaksujen Deep Purple-keikkojen sijaan Suomessakin. Nyt kiitos Gillanille ja Bändille!


1. Second Sight
2. No Laughing In Heaven
3. Into The Fire
4. Hang Me Out To Dry
5. Have Love Will Travel
6. Wasted Sunsets
7. Not Responsible
8. No Worries
9. Rivers Of Chocolate (Band Jam)
10. Unchain Your Brain
11. Bluesy Blue Sea
12. Moonshine
13. Texas State Of Mind
14. Sugar Plum
15. When A Bline Man Cries
16. Men Of War
17. Smoke On The Water
18. Trouble
19. Knocking At Your Back Door

Tältä kuullosti Wasted Sunsets samaisen kiertueen Toronton keikalla: