Viskiharrastajan tietolähteet – hittejä ja huteja, osa 1

SOTW jää pienelle lomalle, mutta sitä ennen tuhti asiapaketti viskikirjallisuuden maailmasta. Kiitokset Ilkalle kattavasta tekstistä, SOTW palailee asiaan ja asian viereen jälleen ensi viikolla. Mutta nyt siis Ilkan tarinaa kirjoista:

Viskiharrastajan tietolähteet – hittejä ja huteja, osa 1

Antoisinta viskien harrastamisessa on tietenkin itse maistelu: sekä uutuuksien korkkaaminen että jo tuttujen suosikkien (kehittymisen) seuraaminen. Moni tulee silti ainakin joskus miettineeksi, missä ja miten omaan lasiin päätynyt nektari on syntynyt, mistä sen aromit ovat peräisin, miten muut ja ehkä kokeneemmat maistelijat ovat sitä arvioineet jne. Vastauksia ja muuta apua löytyy paitsi Internetistä myös painetusta viskiaiheisesta kirjallisuudesta, jonka määrä on 2000-luvulla lisääntynyt melkoisesti. Itse asiassa nimikkeitä näyttää ilmestyvän niin ripeää tahtia, ettei innokkainkaan naukkaileva bibliofiili ehdi seurata saati hankkia kaikkea.

Vaikka painettu sana noin lähtökohtaisesti on luotettavampaa kuin Internetin kontrolloimaton tieto(?)tulva, erottuu kirjojenkin joukosta niitä, joissa on enemmän faktaa kuin myyttejä. Viskin valmistukseen ja historiaan liittyy yhä monia arvoituksia, minkä vuoksi aiheesta on mahdollista kirjoittaa järkevältä vaikuttavaa tekstiä, joka kuitenkin tosiasiassa perustuu vain subjektiivisiin mieltymyksiin ja mielikuviin. Pahimmassa tapauksessa myytit on varta vasten kehitelty edistämään yhden tai useamman viskimerkin menekkiä, ja ”arvovaltaisten” kirjoittajien avustuksella alunperin mainostoimistossa syntynyt hölynpöly välittyy eteenpäin huomattavasti uskottavampana.

Alla esitellään sekä sellaisia faktapohjaisia kirjoja, jotka olen itse havainnut hyviksi hankinnoiksi ja joita suosittelen muillekin harrastajille, että muutama mielestäni heikompi opus, jotka näin jälkikäteen arvioiden olisin voinut jättää ostamatta. Tässä ensimmäisessä osassa keskitytään viskiä yleensä, sen historiaa ja valmistusta sekä alueellisia variaatioita käsittelevään kirjallisuuteen. Viskiä tuottavista maista painopiste on Skotlannissa ja Irlannissa, joihin oma kiinnostukseni enimmäkseen kohdistuu. Keväällä on tarkoitus jatkaa esittelemällä spesifisempiä, yksittäisistä tislaamoista ja tuotantoalueista laadittuja sekä muita sellaisia julkaisuja, joista löytyy nimenomaan tislaamokohtaista ”nippelitietoa”. Näiden joukossa laatu- ja luotettavuushajontakin on suurempi. Myöhemmin esiteltäviksi jäävät myös kattavuudeltaan vaihtelevat tasting notes -kokoelmat (ehkä tunnetuimpana Jim Murrayn vuosittain julkaisema ”Whisky Bible”), joiden tietopuolinen anti rajoittuu lähinnä siihen, mitä eri pullotteita on kulloinkin (ainakin ollut) saatavilla. Tällaisissa teoksissa usein käytetystä viskien pisteyttämisestä tai muusta keskinäisestä ”rankkaamisesta” ei liene harrastajalle juuri mitään hyötyä.

Vaikka joidenkin mainitsemieni nimikkeiden tuoreimmat painokset on julkaistu jo viime vuosituhannella, niiden saatavuus käytettyinä niteinä on yhä varsin hyvä. Monet ulkomaiset antikvariaatit toimittavat tilauksia Suomeen, ja eBay:kin on usein kokeilemisen arvoinen.

Heti aluksi on tuotettava pettymys niille, jotka hakevat nimenomaan suomenkielistä aineistoa: Yhtä, lähinnä matkakertomukseksi luokiteltavaa ja kauan sitten loppunutta omakustannetta lukuun ottamatta meillä ei toistaiseksi ole kirjoitettu ainoatakaan juomakirjaa, jossa viski olisi ollut edes merkittävässä sivuosassa, pääroolista puhumattakaan. Käännöksinäkin on ilmestynyt vain kolme teosta: Dave Broomin ”Viskiä, viskiä” (WSOY 2001, alkukielellä ”Handbook of Whisky”, Hamlyn 2000), Daniel Lernerin ”Mallasviski ja Skottiviski” (Könemann 1999, uudemmat painokset muuttamattomia, alk. ”Single Malt & Scotch Whisky”, Leventhal 1997) sekä David Wishartin ”Viskit” (Readme.fi 2006, alk. ”Whisky Classified”, Pavilion 2006 [uusin p.]).

Broom käy läpi Skotlannin, Irlannin, USA:n ja Kanadan tärkeimmät tislaamot ja blenditalot lyhyin, tyypillisimmin kahden sivun pituisin artikkelein, joissa äänensä saavat kuuluviin niin tislaamopäälliköt, master blenderit kuin rivityöntekijät. Teoksessa ei siis tarjota yhtenäistä tietopakettia viskistä, ellei sellaisena pidetä muutaman sivun hyvin yleispiirteistä johdantojaksoa. Jonkinlaisen kokonaiskuvan saa vasta luettuaan kaikki artikkelit. Broomin tyyli on ”Whisky Magazinesta” tuttua, ja ainakin minua viehättää siihen kuuluva spontaanisuus ja toisaalta se, että Broom kohtelee kaikkia läpikäymiään tislaamoita tasapuolisesti ja tuntuu löytävän jokaisesta jotakin erityistä ja positiivista sanottavaa.

Viineihin ja gourmet-ruokaan spesialisoituneen toimittaja Lernerin olisi sitä vastoin ollut viisaampaa jättää oma ”viskikirjansa” kokonaan kirjoittamatta. Alun oudosti mystifioidun, mallasviskin valmistusprosessia selostavan jakson jälkeen teoksessa ryhdytään esittelemään eräitä mallasviskitislaamoita siten, että kullekin varataan yksi aukeama. Tästä tilasta noin puolet vie suuri kuva ao. tislaamon jostakin pullotteesta. Ja tekstiosiossakin päärooliin on päässeet kookkaalla fontilla painetut kommentit, jotka ilmeisesti ovat peräisin Lernerin New Yorkissa järjestämien tastingien osanottajilta. Näistä verbaalisista kukkasista huvittavimpia lienee ”kuin isku leukaan”, jonka oli kirvoittanut Gordon & MacPhailin pullottama parikymppinen Ardbeg. Sopiva määrä huumoria on toki aina paikallaan, mutta kun sen lisäksi ei tarjota juuri mitään muuta, on pakko kysyä, keille kirja on suunnattu ja mitä aloittelevakaan harrastaja siitä oikeastaan hyötyy. Ensimmäiseen suomenkieliseen painokseen (1999) liitettiin lista Alkosta tuolloin saatavilla olleista single malteista. Kymmenen vuotta vanhaa listaa on kyllä edelleen mukava lukea historiallisena kuriositeettina. Sen päivittäminen ajan tasalle vuoden 2006 painosta varten olisi tuskin kuitenkaan ollut suuri vaiva.

Wishartin teoksen alkuosa on omistettu kirjoittajan (koulutukseltaan tilastotieteilijä) kehittämälle luokitusjärjestelmälle, jossa skotlantilaiset mallasviskitislaamot (lähinnä tislaamoiden peruspullotteet) jaetaan eri ”klustereihin” niiden hallitsevien maku- ja tuoksuaromien perusteella. Perinteisestihän skottimaltaiden jaottelukriteerinä on käytetty tuotantoaluetta ja sen ns. tyypillisiä piirteitä. Tämä taas johtaa helposti siihen, että kaikki Islayn viskit oletetaan raskaiksi, kaikki lowlanderit puolestaan hennoiksi jne. Wishartin malli auttaa näkemään tuotantoaluerajojen läpi ja lähestymään kutakin viskiä ikään kuin yksilönä, eri aromien uniikkina yhdistelmänä, jonka kokoonpanoa ei suoraan sanele se, missä Skotlannin kolkassa tislaamo sattuu sijaitsemaan. Kuten kaikessa aistinvaraisessa kuvailemisessa, pienenä ongelmana on kuitenkin subjektiivisuus, ja itse olen monessakin tapauksessa huomannut, etten saa viskistä irti samoja perusaromeita kuin Wishart apujoukkoineen.

Teoksessa käydään läpi lähes kaikki toiminnassa olevat skotlantilaiset mallasviskitislaamot. Aukeamalla on ensin lyhyt artikkeli, jossa kerrotaan perusasioita ao. tislaamon historiasta, tuotantomenetelmistä ja/tai peruspullotteista. Tämän jälkeen jokin näistä pullotteista kuvaillaan aromeiltaan muutamin sanoin ja sijoitetaan sille sopivimpaan klusteriin, minkä lisäksi annetaan vielä pari esimerkkiä muista ”samankaltaisista” tislaamoista (so. niiden peruspullotteista). Viimeksi mainittuja ei tule ymmärtää suosituksiksi tyyliin: ”Jos pidät näistä yhdestä, pidät todennäköisesti myös muista.” Kysymys on vain siitä, että Wishartin käyttämät luokituskriteerit sattuvat kohtaamaan kahdessa tai useammassa eri viskissä. Teos on ehkä parhaimmillaan juuri aloittelevan harrastajan ensimmäisenä kirjahankintana. Siitä saa suomen kielellä sopivan määrän yhä varsin hyvin ajan tasalla olevaa tietoa tislaamoista ja niiden pullotteista. Luokitusjärjestelmästäkin lienee apua pullohankintojen suunnittelussa silloin, kun omaa kokemusta tai muihin lähteisiin nojaavaa tietoa eri tislaamoiden ominaispiirteistä ei vielä ole ehtinyt karttua.

Näiden kolmen julkaisun lisäksi ei viskistä tosiaan ole saatavilla suomeksi painettua tietoa. Ravintola-alan koulutuksessa käytettävät juomaopin oppimateriaalit voidaan tässä katsauksessa häveliäästi sivuuttaa: viskit jäävät niissä pahasti viinien, brandyjen ja maustettujen viinojen jalkoihin, ja suppeissakin selostuksissa on usein kiusallisen paljon virheitä ja epätarkkuuksia.

Toisen kotimaisen kielen taitajille luettavaa löytyy jo huomattavasti enemmän. Kaikki kolme edellä mainittua ja muutama jäljempänä esille tulevista englanniksi kirjoitetuista teoksista on käännetty myös ruotsiksi. Lisäksi Ruotsissa on ilmestynyt useita sikäläisten kirjoittajien tuottamia, viskejä ja viskiharrastusta käsitteleviä nimikkeitä. Niistä ajantasaisuudessaan ja kattavuudessaan ylivoimainen on Per Ellsbergerin ”Skotsk Whisky” (Prisma 2007, toinen laajennettu painos). Edes alaotsikko ”Allt om maltwhisky” ei tunnu pahasti liioitellulta, sillä 450-sivuisen tiiliskiven luettuaan ja omaksuttuaan voi huoletta väittää hallitsevansa syvällisesti skotlantilaisen viskin (myös blendien) teoreettisen puolen. Ensimmäiset noin 200 sivua muodostavat ”yleisen osan”, jossa käydään läpi kaikki valmistusprosessin vaiheet raaka-aineista pullottamiseen ja näiden vaiheiden (oletetut) vaikutukset viskin aromeihin. Lisäksi annetaan hyödyllistä tietoa mm. etikettimerkinnöistä, neuvoja tastingin järjestämiseen sekä käytännön vinkkejä Skotlantiin suuntautuvia viskimatkoja varten. Loppuosan teoksesta vie kattava tislaamo- ja pullottajamatrikkeli. Tislaamoista kerrotaan paitsi tiivis historiikki myös tuotantomenetelmien erityispiirteet ja saatavilla olevat (so. vuonna 2007 olleet) omat pullotteet. Mukaan ovat päässeet sellaisetkin tislaamot, joita single malt -markkinoilla usein pidetään pelkkinä statisteina. Hienon kokonaisuuden kruunaavat laaja viskisanasto (ruotsiksi) sekä yksityiskohtainen lähde- ja oheiskirjallisuusluettelo.

Ellsberger on koulutukseltaan juristi – eikä toimittaja, kuten useimmat muut viskiaiheista tekstiä julkaisseet. Kirjoittajan tausta näkyy, sillä kerronta on kauttaaltaan täsmällistä (moniin muihin teoksiin verrattuna ehkä kuivanakin pidettävää) asiatyyliä, josta puuttuu kaikenlainen ”fiilistely”. ”Skotsk Whisky” ei ehkä olekaan oikea valinta nojatuolimatkalle tai maistelun lomassa lueskeltavaksi. Tällaiset tarpeet täyttää paremmin esimerkiksi Michael Jacksonin laadukkaasti kuvitettu matkakirja ”Scotland and its Whiskies” (Duncan Baird 2001, tuoreemmat painokset pehmeäkantisia, käännetty myös ruots.). Siinä viskifaktat on kudottu osaksi viihdyttävää kertomusta, jossa vilahtelevat niin ihmiset, eläimet ja kasvillisuus kuin paikallishistoria.

Elokuussa 2007 kuollutta Jacksonia pidetään syystä modernin viskijournalismin isänä: juuri hän ryhtyi 1980-luvun alussa määrätietoisesti kirjoittamaan single malt -viskeistä, jotka tuolloin olivat Skotlannin kotimarkkinoiden ulkopuolella lähes tuntemattomia ja saavuttamattomia. Mittavan tutkimustyönsä ja lukuisten tislaamovierailujensa tuloksia Jackson julkaisi ensin lehtiartikkeleina, kunnes kokosi ne yhdeksi niteeksi otsikolla ”The World Guide To Whisky” (Dorling Kindersley 1987). Teos on alan ehdoton klassikko, ja jokaisen viskeille sydämensä menettäneen kannattaa se ilman muuta lukea, jos vain sattuu käsiinsä saamaan. Näinä (mallas)viskin ylikaupallistumisen ja globalisoitumisen vuosina on jo sinänsä virkistävää palata aikaan, jolloin single malt -markkinat rajoittuivat tislaamon oman kylän väen ohella vain pieniin harrastajapiireihin. Kunkin tuotantoalueen esittelyn päätteeksi kuvaillaan lyhyesti 1980-luvun puolivälissä saatavilla olleita – niin tislaamoiden omia kuin yksityisiäkin – pullotteita, joiden määrä vaikuttaa tämän päivän perspektiivistä hämmästyttävän vähäiseltä. Lähes kaikista pullotteista näytetään myös etiketti, mikä tarjoaa nykylukijalle mukavan mahdollisuuden vertailuihin. Teoksen pääpaino on luonnollisesti Skotlannissa ja Irlannissa, mutta näiden ohella sivutaan eksoottisempiakin tuotantoalueita, mm. Japania.

Tässä on muuten aiheellista huomauttaa, että tuoreempi, niin ikään Jacksonin nimissä kulkeva ”Whisky – The Definitive World Guide” (Dorling Kindersley 2005, mukana nimekäs avustajakaarti) ei ole alkuperäisen ”World Guiden” (1987) päivitetty laitos, vaan itsenäinen teos, johon ei juurikaan ole päätynyt tekstiä edeltäjästään. Kattavan yleisesityksen idea on toki säilynyt, ja alalla parissakymmenessä vuodessa tapahtunut kehitys on otettu asianmukaisesti huomioon, mutta jotakin aikaisemman ”tenhosta” jää nyt puuttumaan. Vaikka uusi teos on paksu, tekstin määrä ei väljän taiton vuoksi ole ainakaan kasvanut. Suositeltavinta on (yrittää) hankkia molemmat niteet. Yhdessä ne antavat hienon kokonaiskuvan Jacksonin elämäntyöstä ja erityisesti siitä, miten viskimaailma ehti hänen uransa aikana muuttua.

Jacksonin ohella on oikeastaan pakko esitellä kaksi muutakin klassikkoa, joista ei valitettavasti enää vuosikausiin ole otettu uusia painoksia. Ajallisesti ”World Guidenkin” edelle ennätti tiivis tietopaketti ”Guide to the Whiskies of Scotland” (Pitman 1978 ja 1981), jonka kirjoittaja Derek Cooper on sittemmin julkaissut myös muutaman mainion tislaamohistoriikin. Tiiviyden lisäksi Cooperin teokselle on leimallista selkeys. Esimerkiksi jaksoista ”The Problem of Proof” ja ”How Grain Whisky Is Made” itselleni avautui moni aiemmin hämäräksi jäänyt asia, ja Cooperin esitystä Coffey stillin toimintaperiaatteesta pidän edelleen selkeimpänä lukemistani. Ajalle tyypilliseen tapaan mallasviski ei sellaisenaan saa erityistä huomiota, vaan sitä tarkastellaan lähinnä sekoitteiden makua antavana komponenttina. Toisaalta juuri missään muualla ei ole selvitetty blendien ”rakentamista” yhtä perusteellisesti. Varsinaisesti vanhentunutta tietoa teokseen sisältyy yllättävän vähän, mutta koska painotus skottiviskien piirissä on nyttemmin siirtynyt pullotettuihin single malteihin, sen tarjoama kokonaiskuva jää vallitsevaan todellisuuteen nähden liian suppeaksi.

Jim Murray, joka tänä päivänä tunnetaan ennen muuta yksittäisiä pullotteita arvioivasta ja vuosittain julkaistavasta ”viskiraamatustaan” (”Whisky Bible”, Carlton/Dram Good Books 2003–8), ennätti nuoruusvuosinaan 1990-luvulla kirjoittaa myös muutaman oikeasti hyvän kirjan. Niistä klassikkomaininnan ansaitsee ”Complete Book Of Whisky” (Seven Oaks/Carlton 1997, 1998), jonka tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana näyttää olleen kymmenkunta vuotta aikaisemmin julkaistu Jacksonin ”World Guide”. Teokset muistuttavat toisiaan niin kooltaan kuin kattavuudeltaankin, mutta Murraylla on toki paljon omaa sanottavaa, ja tapahtuihan viskimaailmassa yhtä ja toista tuolla välissä vierähtäneellä vuosikymmenellä. Erityisesti on syytä mainita intialaiselle viskille omistetut 12 sivua (sic!) sekä ”Connoisseur’s Selection” -laatikot, joissa annetaan ostovinkkejä ja muutenkin kommentoidaan silloista pullotetarjontaa. Nykylukijan vinkkelistä esim. kehotus ”if you ever see a Longrow, buy it” voi tuntua huvittavalta ja johtaa kirjaimellisesti noudatettuna melkoiseen rahanmenoon, mutta viime vuosituhannella Longrow-pullotteita (Springbankin omia tai edes yksityisiä) ei vielä liiemmälti ollut olemassa saati helposti saatavilla. Ainoa seikka, joka muuten neutraalissa kerronnassa pistää paikoin silmään, on Murrayn halu tuoda esiin omia ansioitaan ja korostaa omaa vaikutusvaltaansa silloinkin, kun yhteys hänen ideoittensa ja tislaamojen tekemien päätösten välillä jää ohueksi tai kokonaan näyttämättä. Esim. siihen, että Laphroaig 1990-puolivälissä toi 10 yo:staan markkinoille myös cask strength -version, oli varmasti muitakin syitä kuin Murrayn tislaamolla ”heittämä” ajatus tällaisen pullotteen tarpeellisuudesta.

Murrayn muina urotöinä pidän kahta Prion Booksin taannoisessa ”Classic Drinks” -sarjassa julkaistua, kooltaan pientä mutta informatiivista viskikirjaa ”Classic Blended Scotch” (1999) ja ”Classic Irish Whiskey” (1997, 1998). [Amerikkalaisista tisleistä kiinnostuneille olisi ollut tarjolla myös kolmas nimike, ”Classic Bourbon & Tennessee Whiskey”, mutta sitä en oman viskiharrastukseni ”rajoittuneisuuden” vuoksi tullut koskaan hankkineeksi.] Teoksissa käydään ensin lyhyesti läpi viskin historiaan ja valmistukseen liittyviä yleisiä asioita (blended-kirjassa on myös jyväviskin valmistusta ja jyväviskitislaamoita koskeva luku), mutta pääosa on kummassakin varattu ”klassisten” tuotemerkkien ja niiden historian esittelylle. Irkkukirja oli ilmestyessään täydellisen kattava, sillä siihen oli haalittu mukaan kaikki tuolloin saatavilla olleet irlantilaisen viskin pullotteet, niin pure-pot-stillit, blendit kuin single maltit. Vaikka Irlannin viskintuotanto on (yhä) hyvin harvoissa käsissä, tuotemerkkejä on kuitenkin melkoinen määrä, ja näistä monen nimen historia juontaa ajalta, jolloin maassa vielä oli lukuisia itsenäisiä tislaamoita. Tänäkin päivänä pullojen kyljistä löytyvillä nimillä ”Green Spot”, ”Paddy”, ”Powers”, ”Tullamore Dew” jne. on mielenkiintoiset taustat, joista Murrayn kirja tarjoaa toistaiseksi perusteellisimman julkaistun tiedon. Sen ohella irlantilaisesta viskistä ei ylipäätään ole viime aikoina ollut saatavilla juuri muita yleisesityksiä kuin Peter Mulryanin ”The Whiskeys of Ireland” (O’Brien Press 2002), johon on hienoin kuvin höystettynä dokumentoitu maan viskinvalmistuksen synty, 1800-luvun menestyskausi, sitä seurannut alennustila ja tuotannon keskittyminen sekä orastava uusi nousu.

Niille, joita vastaavasti kiinnostaa skottiviskin historiallinen puoli, voin varauksetta suositella Charles MacLeanin monumentaalista teosta ”Scotch Whisky – A Liquid History” (Cassell 2003, 2005). Tämäkään ei oikein sovellu kevyesti selailtavaksi, sillä esitystapa on tarkkuudessaan ja dokumentoinnissaan lähinnä tieteellinen. Selkeän jäsentelyn ansiosta historiaa on MacLeanin kertomana kuitenkin helppo omaksua luku ja aikakausi kerrallaan, eikä teos näin edellytä lukijaltaan pitkää yhdenjaksoista paneutumista.

MacLeanin tekstissä vilahtelevat viskin yhteydet skotlantilaiseen tapakulttuuriin, mutta muuten tähän aihepiiriin ei nyt esiteltävässä viskikirjallisuudessa ole puututtu juuri lainkaan. Ian Wisniewskin kirjoittama ja (skotlantilaisen) mallasviskin kiintiön ”Classic Drinks” -sarjassa täyttävä ”Classic Malt Whisky” (Prion Books 2001) lienee kutakuinkin ainoa alan teos, josta löytyy erityinen luku ”Malt Whisky Culture” (s. 151–175). Viskin nauttimista mm. eri juhlatilaisuuksien yhteydessä selvittäviin sivuihin tiivistyy myös sen tarjoama anti: edeltävät jaksot ja erityisesti tislaamoesittelyt jäävät valitettavan pintapuolisiksi ja suppeiksi, pahimmillaan vain parin virkkeen mittaisiksi.

Viime vuosien mallasviskibuumi ei muutenkaan ole heijastunut kirjamarkkinoille pelkästään positiivisesti. Kun syntyy paljon kysyntää, tarjonta kasvaa, ja helppojen lisätulojen toivossa moni haluaa raottaa sanaista arkkuaan, vaikka omaa kerrottavaa ei juuri olisikaan. Edellä on jo ollut puhe Daniel Lernerin heikosta hutaisusta. Helen Arthurin ”The Connoisseur’s Guide To Whisky” (Apple Press 2008) ja Dominic Roskrow’n ”Need To Know? Whiskies” (Collins 2008) voidaan puolestaan mainita tuoreina esimerkkeinä teoksista, joiden sivuilta löytyy paljon ilmaa. Kummankin sivumäärä lähentelee kahtasataa, mutta hieman tiiviimmällä taitolla teksti olisi helposti saatu mahtumaan puoleen tästä. Tarjoiltava tieto on toki ajantasaista, sitä vain ei ole kovin paljon. Tällä hetkellä kannattavin hankinta tuoretta tietoa yksien kansien välissä kaipaavalle harrastajalle lienee useiden kirjoittajien yhteisteos ”Eyewitness Companions – Whisky” (Dorling Kindersley 2008, toimittajana Charles MacLean). Tuotantoalueista ovat mukana perinteisten lisäksi Japani, Manner-Eurooppa ja Aasia. Suomestakin esitellään lyhyesti Teerenpeli. Pienehkön fonttikoon ansiosta suuri määrä tekstiä on saatu mahdutetuksi lähes taskukirjan mittoihin, ja teos kulkeekin kätevästi mukana esim. tasting-tilaisuuksissa.

Ilkka Ruponen 15.2.2009. Jatkuu keväämmällä.