Kuukauden Levyklassikko 15: Rush - Moving Pictures.

Juuri päättyneissä Vancouverin olympialaisissa isäntämaa Kanada teki jääkiekossa sen mitä siltä odotettiinkin, eli vahva joukkue taisteli kotijäällään Olympiakultaa. Niinpä tämänkertainen klassikkolevy tuleekin Kanadasta.

Rush: Moving Pictures äänitettiin loppuvuodesta 1980 ja julkaistiin heti seuraavan vuoden alussa. Levystä muodostuikin yksi yhtyeen kaikkien aikojen suosituimmista. Musiikillisesti liikutaan jossain progen ja kevyen hardrockin välimaastossa ja levyn kappalemateriaali on varsin mukaansatempaavaa.

Rush - Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart on tehotrio, joka on onnistunut luomaan levyilleen aina tyylikkään ja tunnistettavan soundin, laadusta tinkimättä. Niin myös tällä levyllä, joka alkaa hitiksi muodostuneella hienolla kappaleella Tom Sawyer. Mukavasti polveileva ja tehokas avaus levylle. Geddy Leen tunnistettava laulu sopii kappaleeseen hienosti.
Red Barchetta jatkaa tyylikästi vahvan kitarariffin kuljettamana.
Seuraavana kuultava YYZ on kaikkien instrumentaalien äiti. Tähän todella hienoon melodiaan bändi nappasi nimen Toronton lentokentän koodista.
Limelight on levyn suoraviivaisin hardrock, joka käynnistyy jälleen vahvalla kitarariffillä. Biisi on Rush-keikkojen yksi kestosuosikeista.
The Camera Eye on pitkä, yli 10min "progeilu", joka kiehtoo moniosaisuudessaan. Vahvasti esillä olevat ajalleen tyypilliset syntetisaattorit tuovat nostalgista tunnelmaa.
Witch Hunt on vahvatunnelmainen ja samalla levyn raskain ja synkin teos.
Vital Signs päättää levyn kevyellä ottella, kitara- ja syntikkamelodioiden kuljettaessa kappaletta tyylikkäällä otteella. Voisi jopa ajatella, että Rushin seuravat levyt ovat tyylillisesti kuin suoraa jatkoa tähän kappaleeseen...

Tyylikäs ja vahva kokonaisuus on kestänyt hyvin aikaa ja monia kuuntelukertoja, Rushia parhaimmillaan.
Jos Rushin musiikki ei ole entuudestaan tuttua, niin juuri tämä levy tarjoaa myös oivan ja suositeltavan tutustumismahdollisuuden tämän hienon yhtyeen musiikkiin.

1. Tom Sawyer – 04:33

2. Red Barchetta – 06:09
3. YYZ – 04:24
4. Limelight – 04:19
5. The Camera Eye – 10:58
6. Witch Hunt (Part III of Fear) – 04:44
7. Vital Signs – 04:46

Macallan 10 yo.

Vaihteeksi vahvan sherryistä viskiä Speysiden alueelta:

The Macallan 10 yo, 40%. Giovinetti & Figli Milan import, 5cl miniatyyri.

Tuoksu on mukavan makeahko, raikkaan sherryinen ja "nuorekas".

Maussa sherry hallitsee. mutta viski on myös sopivasti maltainen ja hyvin tasapainoinen. Sopiva makeus ja suutuntuman pehmeys tekee tästä viskistä erittäin helposti nautittavan.

Jälkimaku on lyhyehkö, kuivan sherryinen ja hieman toffeinen. Aivan lopussa tuntuu terävä "puraisu".

Varsin hyvä ja maukas kymppivuotias viski, mutta ei (luonnollisesti) yllä samalle tasolle kuin Macallanin upeat 18-vuotiaat. Hinta-laatusuhteeltaan kuitenkin erittäin hyvä tuote. (Toivottavasti kyseisen viskin uudemmissa pullotteissa on laatu pysynyt yhtä hyvänä).

Metallica: Francais Pour Une Nuit DVD

Metallican viime vuonna kuvattu livedvd Francais Pour Une Nuit ( "Yksi ranskalainen yö", tai jotain sinne päin) on komeaa seurattavaa. Nimesissä upeassa amphiteatteriympäristössä (Arena of Nimes) heinäkuussa 2009 taltioitu keikka vangitsee katsojan visuaalisesti. Upeaa ja historiallista konserttipaikkaa hyödynnetään kuvaukssa loistavasti ja laajat koko "stadionia" kuvaavat kohdat ovat käsittämättömän upeita. Käytännössä koko tuotantotiimi on tällä julkaisulla ranskalainen, joten loogisesti myös esim dvd:n kansi- ja lopputeksit ovat ranskaksi.

Kuvaus on siis huippuluokkaa jota on ilo seurata, mutta entäs itse musiikki?
No, eipä siitäkään voi moitteita antaa. Metallica on vuosien varrella kasvanut niin rutinoiduksi ja taitavaksi liveryhmäksi, että homma toimii vuorenvarmasti. Oman lisänsä Metallicakeikkoihin on aina tuonut settilistan jatkuva vaihtelu illasta toiseen, joka on monille bändeille tiukoissa kierturutiineissa tuntematon käsite.

Tällä DVD:llä nähtävän konsertin settilista on hyvä. Sopivasti tuttuja hittejä, bändin varhaistuotantoa, sekä luonnollisesti viimeisimmän Metallicakiekon Death Magneticin kappaleita.
Omaan korvaani suurimman vaikutuksen tekevät uudemmat kappaleet kuten Broken Beat & Scarred, All Nightmare Long tai vaikkapa The Day That Never Comes. Vanhoista tutuista hienosti onnistuvat esim vauhdikkaat Dyers Eve & Motorbreath.
Metallica on suuri bändi ja se näkyy jälleen kerran tällä julkaisulla. Mitään ei ole jätetty puolitiehen, vaan kokonaisuus on harkittu, masiivinen ja tyylikäs. Tällä pääasiassa Ranskan markkinoille suunnatulla julkaisulla tarjotaan rahalle varsin hyvä vastine.

Settilista:

1. Blackened
2. Creeping Death
3. Fuel
4. Harvester Of Sorrow
5. Fade To Black
6. Broken, Beat & Scarred
7. Cyanide
8. Sad But True
9. One
10. All Nightmare Long
11. The Day That Never Comes
12. Master Of Puppets
13. Dyers Eve
14. Nothing Else Matters
15. Enter Sandman
16. Stone Cold Crazy
17. Motorbreath
18. Seek & Destroy

Ja vertailun vuoksi noin kuukausi ennen tätä iltaa kuultiin Helsingissä tällainen setti.

St. Magdalene 1975, G&M for RMW.

Jatketaan "Rare Maltsin" perään toisella St. Magdalenalla ja nyt lasissa

St. Magdalene 1975/2006, 46%, Gordon MacPhail Connoisseurs Choice for Royal Mile Whiskies. Cask no 16, refill Sherry HHD, dist 2nd June 1975, bottled 14th August 2006. 286 bottles.

Tuoksu on kevyen kukkainen ja hennon sherryinen. Taustalla mukavaa mausteisuutta & toffeista makeutta. Tyylikäs.

Viski on suutuntumaltaan silkkisen pehmeä. Sherryisyys tuntuu mukavasti, mutta on sopivan hillittyä, joten se ei nouse dominoimaan kokonaisuutta liikaa.
Kesäinen raikas kukkaisuus, hunajainen makeus, sopiva maltaisuus ja makujen todella hyvä tasapaino luovat tähän viskiin varsin hyvän kokonaisuuden.

Jälkimaku on miellyttävä & pitkähkö, kevyen sherryisyyden kuivuessa kauniiksi lopuksi..

Todella pehmeä, maukas ja tyylikäs nautiskeluviski.
Sherry ei siis peitä tislaamon omaa luonnetta, vaan "Lowlandereille" tyypilliset keveät piirteet ovat hyvin esillä. "Kaunis" viski, joka tarjoaakin ainakin omaan makuuni herkullisemman makuelämyksen kuin eilinen Rare Malt-versio.

St. Magdalene 23 yo 1970, Rare Malts.

Siirrytäänpä vaihteeksi Skotlannin Alamaille ja napataan käsittelyyn pala Lowlandin katoavaa viskiperinnettä: St Magdalene Distillery, Linlithgow.
Tämä, kuten valitettavan moni muukin tislaamo joutui sulkemaan ovensa vuona 1983, mutta onneksi viskiä on kuitenkin vielä maisteltavaksi säilynyt.
Lowlandin viskit ovat tyypillisesti hyvin keveitä ja kukkaisia, mutta nyt tarjolla oli alamaiden mittapuun mukaan melko raskan sarjan tuote:

St. Magdalene 23 yo 1970, 58,1%. Rare Malts Selection.

Tuoksu on runsas. Hunajaa, kukkaisuutta & toffeeta. Hieman yksioikoinen, mutta alkoholiprosentin huomioiden yllättävän pehmeä.

Maku yllättää täyteläisyydellään. Toffeinen makeus, kuiva maltaisuus ja vivahteikas kukkaisuus luovat odotuksia vahvemman rungon. Tuhtia tavaraa. Sopiva tammisuus tuntuu taustalla, mutta kokonaisuudessa makeus säilyy kuitenkin päällimmäisenä.

Jälkimaku jatkuu todela vahvana, puu ottaa lisää tilaa ja makeus väistyy taustalle. Pituutta riittää mukavasti... Alkoholi muistutaa myös olemassaolostaan kurkkua lämmittävänä terävyytenä.

Kokonaisuus on ihan hyvä ja vahvoja makuja tarjoava hieman "likainen" Lowlander, mutta olen varma, että vivahteikkaampaa ja "puhtaampaa" viskiä tältä tislaamolta on löydettävissä.
Mielenkiintoinen ja historiallinen pullote maistaa, mutta koko pulloa en jää kaipaamaan.
Tässä Blogissa esitellyistä viskeistä puhdaspiirteisempää (ja parempaa) Lowland-tyyliä edustaa esim. tämä Rosebank.

(Kuva: whiskysamples.eu)

Joanne Shaw Taylor: White Sugar.

Englannin Birminghamista on aikonaan lähtenyt maailmalle muutamiakin suhteellisen tunnettuja heavybandejä, mutta nyt on bluesin vuoro.

Kitaristi / laulaja Joanne Shaw Taylorin esikoisalbumi White Sugar julkaistiin viime vuonna ja se onkin jo ehtinyt keräämään varsin hyviä arvosteluja bluesmaailmassa ja vasta 23 vuotiaasta Joannesta on kirjoitettu ylistäviä kommentteja, esim Blues Matters-lehdessä "Joanne IS the new face of the blues".

White Sugar onkin hiton hyvä levy. Perinteinen, mutta samalla kuitenkin moderni blues soi hienosti ja kappalemateriaali tarjoaa sopivan vaihtelevia sävyjä. Rockimpaa osastoa edustavat Going Home, levyn ainoa lainabiisi Bones, sekä Watch 'Em Burn, kun taas levyn päättävä Blackest Day maalailee ilmoille hitaita ja vaikuttavan tyylikkäitä sointuja.
Tunnettujen bluesmusiikin esittäjien vaikutuksen voi myös levyllä aistia, sillä kappaleet Just Another Word ja Heavy Heart voisivat löytyä vaikkapa Eric Claptonin levyltä, kun taas Stevie Ray Vaughanin henki on vahvasti läsnä kappaleessa Time Has Come, sekä levyn nimeä kantavassa instrumentaalissa White Sugar.

Jos erittäin hyvin tehty tyylikäs bluesrock tuntuu kiinnostavalta ajatukselta, niin tässä on levy, jota voi lämpimästi suositella!

Joanne Shaw Taylor / Kotisivut

Joanne Shaw Taylor / MySpace

Track List:

* Going Home
* Just Another Word
* Bones
* Who do You Want Me to Be?
* Time has Come
* White Sugar
* Kiss the Ground Goodbye
* Heavy Heart
* Watch 'Em Burn
* Blackest Day

All songs written by Joanne Shaw Taylor except Bones (Amor / Coltman / Davey / Davey).

Port Ellen 1983 26yo, Old Bothwell #220.

Port Ellen 26 yo, 1983/2009, 54.9%, Old Bothwell for Thosop bvba, Belgium, Cask #220.

Tuoksu on täyteläisen pehmeä ja herkullisen savuinen, kuin vastalämmitetty savusauna. Taustalla kevyt tervainen makeus. Upea.

Tämän suutuntumaltaan öljyisen viskin maku on pehmeä, vahvan savuinen, (grillihiiltä), turpeisuuden tuntuessa kuivahkona. Pian taustalta nousee esiin makeutta - karamellisoituja hedelmiä, sekä hieman tervaa.

Jälkimaku on keskipitkä, jossa turvesavuisuus kuivuu tasaisesti ja esiin nousee vahva suolainen salmiakkisuus.

Kokonaisuutena erittäin hyvä ja vahvanmakuinen, joskaan ei kuitenkaan kovin omaperäinen. Maistettuja IB-Elleneitä vertaillessa selkeästi "perustason" yläpuolelle nouseva yksilö.

(Kuva: whiskysamples.eu)