2 x Ardbeg Corryvreckan.

Ardbeg Corryvreckan, Committee Reserve, released 2008, 57,1%.

Väri on kaunis, tumman kullan oranssinen.

Tuoksussa muhkean makea turvesavu hallitsee, mukana runsaasti hedelmää, hieman tervaa.

Maku on jykevän voimakas, vahvasti savuinen ja täyteläinen. Savun seasta nousee kypsää hedelmää ja suolaisuutta. Hieman hapan viinimäisyys pyörii kiehtovasti ympärillä.

Voimakas savuisuus jyrää myös jälkimaussa, jättäen jälkeensä makeahkon, "juuri vedellä sammutetun nuotion" aromin.

Kokonaisuus on vahva, hedelmäisen makea ja herkullinen. Tuhtia tavaraa!


Ardbeg Corryvreckan, released 2009, 57,1%.

Väri kuten edellisessäkin.

Tuoksussa voimakasta, mutta pehmeää savua ja salmiakkia, sekä vain aavistus hedelmäisyyttä.

Viski on yllättävän pehmeä ja tuntuukin iäkkäämmälle ja tasaisemmalle kuin Committee Reserve. Ikäeroa voisi kuvitella olevan näiden välillä enemmänkin kuin reilu vuosi. Maku tarjoaa vahvaa savua, tervaa ja kuivaa hedelmäisyyttä hyvässä balanssissa. Maukasta.

Jälkimaku on pitkähkö, kuivan savuinen ja suolainen, (salmiakki). Aavistus tervaisuutta yrittää tuoda makeutta.

Mainio viski, joka on siis kypsyneemmän oloinen kuin Committee Reserve. Toisaalta CR:n makeus viehättää enemmän, joten kokonaisuuksia arvioitaessa puntit ovat ainakin tämän maistamisen jälkeen aika tasan. Hyviä Ardbegeja siis molemmat.

Megadeth: Endgame.

Megadeth on takonut tanakkaa metalliaan jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien, mutta ei ole onnistunut nousemaan koskaan niin suuren yleisön suosioon kuten vaikkapa samassa kategoriassa vaikuttava Metallica on tehnyt.
Megadethin levyjä onkin aika ajoin vaivannut jonkinasteinen tasapaksuus ja tarvittavat huomion herättävät hitit ovat jääneet suhteellisen vähiin. Nyt kuitenkin bändillä tuntuisi olevat jälleen hyvä vaihe päällä, sillä jo edellinen United Abominations oli varsin vahva esitys ja vähintään yhtä hyvälle kuullostaa myös tämä uusi Endgame.

Endgame on vahva kokonaisuus ja varsin tasainen sellainen. Tasaisuudesta kertoo se tosiasia, että tältä levyltä on aivan turha nostaa joitain kappaleita toisten edelle, sillä niin vakuuttavaa on bändin työskentely alusta loppuun. Huippulevy, jonka vanhoja 80-luvun perinteitä kunnioittavan, mutta tuoreen kuuloisen raskaan ja nopeahkon metallin parissa viihtyy mainiosti kuuntelukerrasta toiseen.

1. Dialectic Chaos
2. This Day We Fight!
3. 44 Minutes
4. 1,320
5. Bite The Hand
6. Bodies
7. Endgame
8. The Hardest Part Of Letting Go - Sealed With A Kiss
9. Head Crusher
10. How The Story Ends
11. The Right to Go Insane

* Dave Mustaine - laulu, soolo- & rytmikitara
* Chris Broderick - soolokitara, komppikitara, taustalaulu
* James LoMenzo - basso, taustalaulu
* Shawn Drover - rummut

Springbank 21 yo.

Maistelussa klassinen Campbeltownin viski 1990-luvun loppupuoliskolta / 2000-vaihteesta, eli

Springbank 21 yo, 46%. (5cl miniatyyri).

Väri on kauniin tumman kullankeltainen.

Tuoksu on erittäin aromikas ja vivahteikas. Trooppista hedelmää, etenkin persikkaa, tummaa suklaata, sekä taustalla kevyt savuhuntu. Suolaista meren raikkautta.

Maku on miellyttävän pehmeä, viski "sulaa suuhun". Moninaiset aromit aukeavat tasaisesti paljastaen tummaa suklaata, suolaa, vivahteikasta ja raikasta hedelmäisyyttä, (appelsiini) ja taustalla pyörii laaja kirjo mausteisuutta, (kaneli, kookos).

Suolainen jälkimaku on hyvin hennosti savuinen, pitkä ja herkullinen. Erilaisia aromeja avautuu koko ajan lisää ja lisää. Tyylikäs lopetus.

Hieno Springbank, kaunis ja herkkäpiirteinen viskiklassikko.

Sonata Arctica: The Days Of Grays

Sonata Arctican uutuuslevyllä The Days Of Grays kuullaan aiempaa sinfonisempaa ja mahtipontisempaa otetta kuin mihin on aiemmilla bändin levyillä totuttu. Valitettavasti vain näiden "uudistusten" osalla metsään mennään kohtuullisen rankasti.
Levyn avaava kolmen minuutin intro on aivan liian pitkä ja tylsä. Helpotusta ei tuo vielä kakkosraitakaan, joten ensimmäiset 11 minuuttia saavat miettimään kannattaako koko levyn kuuntelua jatkaakaan pidemmälle. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, sillä homma paranee huomattavasti ja muutamat reippaat "pop-powermetal"-biisit toimivatkin varsin mukavasti ja tuovat levylle kaivattua raikasta ilmettä. Perinteinen balladiosasto on yllätyksetöntä mutta ei pettävää. Lopussa jälleen sukelletaan jyrkästi alaspäin ja pari viimeistä kappaletta ovat yhtä tylsiä kuin levyn kaksi ensimmäistäkin.

Pienellä tiivistämisellä tässä olisi ollut aineksia ihan hyväänkin levyyn, mutta nyt varsinkin alussa ja lopussa on liikaa suorastaan haukotuttavaa materiaalia.

1. Everything Fades to Gray (instrumental)
2. Deathaura
3. The Last Amazing Grays
4. Flag In The Ground
5. Breathing
6. Zeroes
7. The Dead Skin
8. Juliet
9. No Dream Can Heal A Broken Heart
10. As If The World Wasn't Ending
11. The Truth Is Out There
12. Everything Fades To Gray (full version)

Bowmore 12 yo Sheraton Miyako Hotel, Tokyo.

Tällä kerralla maistelussa hieman tavanomaista harvinaisempi 12-vuotias Bowmore. Kiitokset samplesta ja kuvista "JaRiMi"lle.

Bowmore 12 yo, Cask Strength, (+-60%), Sherry Cask, Sheraton Miyako Hotel, Tokyo.

Tuoksu hyökkää vahvana ja siitä löytyy sherryistä, mutta varsin hillittyä makeutta ja runsasta turpeisuutta. Taustalta nousee esiin voimakas, jopa palanut nuotiosavu. Lisänä tumman suklaista toffeeta.
Vettä lisäämällä makea leventelisuus ja trooppiset hedelmät nousevat kauniisti esiin ja savu väistyy taustalle.

Maku on räjähtävän voimakas ja miellyttävällä tavalla kuivan sherryinen sekä vahvan turpeinen. Tämä suoraviivainen makuprofiili iskee kyllä huikean vahvana ja varsin toimivana.
Veden kera viskiin löytyy enemmän makeutta ja vivahteikkuutta, kuten hentoa leventelia ja kuivattuja hedelmiä runsaana sekoituksena.

Kurkkua tehokkaasti lämmittävä jälkimaku on kuivan turpeinen ja vahva nuotiosavu jää elämään kitalakeen pitkään.

Kokonaisuus toimii! Taas kerran hyvä osoitus Bowmore-viskien monipuolisuudesta. Todella vahva ja turpeinen, sekä mielenkiintoisen haasteellinen maisteltava. Veden lisäys tähän viskiin loi siihen täysin uuden makuprofiilin, aivan kuin kyseessä ei olisi edes sama viski. Huikeaa.

Rinnalla vertailun vuoksi maisteltu 50,3% 15 yo Laimrig tuntui tämän rinnalla pehmeältä kuin linnunmaito ja vahvassa sherryisyydessään (vaikka vain sherry finished) huomattavan makealle.

Yleiskuvaa Sheraton Miyakon baarista:

Port Ellen 24 yo, John Milroy.

Lasissa vaihteeksi Port Elleniä:

Port Ellen 24 yo, 1982/2007, 56,8%. Cask nos 2467/68, ex-Sherry Butt. The John Milroy Cask Selection.

Tuoksu on ainakin ilman vedenlisäystä vaikeasti avautuva ja hento.

Maku on täyteläinen. Mukava makeus saa seurakseen pehmeän turvesavuhunnun ja viski on varsin miellyttävä ja helposti juotava. Makeus säilyy yllättävän hallitsevana läpi juoman ja kokonaisuus poikkeaakin selvästi monien muiden Port Elleneiden tyylistä. Erikoista on, että tässä viskissä sherryn vaikutus jää hyvin vaisuksi, lukuunottamatta tuota makeutta. (Tynnyrit ovatkin varmaan olleet käytössä jo ainakin kerran tai pari ennen tämän viskin kypsytystä).

Jälkimaku ei ole pisimmästä päästä ja edelleen viskin makeus kantaa juomaa aivan loppuun saakka.

Kokonaisuus on makea ja hennon savuinen. Ei huippu, mutta ei nyt huonokaan. Port Elleniksi kuitenkin tasapaksu ja hieman persoonaton keskitien tuote.
Jos tätä ajatellaan "vain" viskinä ilman nimiä, niin hyvä viskihän tämä on. Tyypillistä "Port Ellen-makua" etsivien kannattaa kuitenkin valita joku muu tuote.

Valitettava fakta Port Ellenin kohdalla vain alkaa olemaan se, että varmuudella todella hyvistä pullotuksista joutuu tänä päivänä maksamaan jo huomattavan paljon.
Muutenkin tuntumani on, että viimevuosina Port Ellen-pullotusten laatu on heikentynyt ja markkinoilla on nyt aivan liikaa keskinkertaista diibadaabaa.
No, tislaamo on ollut suljettuna jo yli 26-vuotta, joten väkisinkin varastot alkavat tyhjenemään, eikä näinkään korkea ikä tee välttämättä enää hyvää kaikille tynnyreille.
Pääsääntöisesti omien kokemusten mukaan parhaimmat PE:t ovat aiemmin löytyneet 20 -24 ikävuosien väliltä, mutta poikkeuksiakin toki löytyy molempiin suuntiin.

BrewDog Paradox Isle of Arran.

Testissä toinen Arkadian Alkossa myynnissä olleista BrewDog Paradox-oluista.

Paradox Isle of Arran, (batch 016), 10%. (Imperial Stout matured in Isle of Arran Whisky casks).

Väri on jälleen lähes musta.

Tuoksu on makean karamellisen maltainen ja mämminen. Taustalla mukavan paahteinen vivahde.

Maku on makea ja täyteläisen pehmeä. Voimakkaasti paahdettua mallasta, siirappista makeutta ja ripaus kuivattavaa humalointia. Viskin vaikutus ei tunnu kovin vahvana, mutta tuo kokonaisuuteen pikantin terävän säväyksen.

Jälkimaku kuivuu huomattavasti ja alkoholisuus nousee valitettavan selvänä esiin. Humala potkaisee vahvana lopussa.

Jälkimaun pienestä notkahduksesta huolimatta ihan hyvä Paradox, joka tuntuikin astetta paremmalle kuin Alkon edellinen erä, eli Speyside Batch 11.

Toimiva syysillan lämmittäjä.