Kitaristilegenda Ritchie Blackmoren johtama Rainbow saatiin pitkän tauon jälkeen Suomeen, sillä edellinen Rainbow-keikka koettiin maassamme vuonna 1995. Nyt Hartwall Arenan lavalla nähdyn uusitun kokoonpanon keikka on herättänyt vilkasta keskustelua ja kovaa kritiikkiäkin on ollut ilmassa. Itselleni tämä oli laskujeni mukaan yhdeksäs kerta, kun näin Blackmoren livenä. Illan keikalta en odottanut mitään menneiden vuosien tasoista energisyyttä, vaan jälleen yhtä ja erilaista keikkakokemusta. Katsotaanpa biisi biisiltä mitä areenan illassa tapahtui.
Over The Rainbown (yksi parhaita keikkaintroja ikinä) kautta Spotlight Kid lähti liikkeelle hieman löysästi, mutta kyllähän Blackmoren kitarointi maukasta ja tunnistettavaa edelleen oli.
Pakollinen Russ Ballardin kynäilemä I Surrender kelattiin alta pois jo toisena, mutta seuraavana kuultu Mistreated tekikin jo suuren vaikutuksen. Ritchien kitarointi ja Ronnie Romeron vahva laulu olivat herkkua korville.
Toinen Russ Ballard -hitti Since You Been Gone oli setin itsestäänselvyys.
Man On The Silver Mountain osoitti, että Romeron laulu on vahvimmillaan juurikin näissä Dion aikaisissa kappaleissa.
Purple-osaston Perfect Strangers vetäisiin hieman hätäisen oloisesti, mutta Blackmoren kitarointi oli jälleen erittäin maukasta.
Seuraavana kuultu Sixteenth Century Greensleeves räjäytti itselläni pankin ja veto oli yksi illan kohokohdista!
Herkkua saatiin lisää heti perään Soldier Of Fortunen muodossa. Akustinen sopii Blackmoren käteen kuin nahkahansikas ja myös Romero tulkitsi kappaleen vakuuttavasti.
Stratovariuksesta ”lainattu” ja monessa mukana ollut kosketinsoittaja Jens Johansson pääsi omassa soolo-osuudessaan Jon Lordin ja Don Aireyn viitoittamalle tielle Finlandian soidessa upeasti.
Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta napattu Rainbow-keikkojen vakioinstrumentaali Difficult To Cure oli mallikas tunnelman nostattaja.
Perusrock All Night Long oli vähän pakkopullaa, mutta Child in Time kulki taas säväyttävästi. Eeppinen ja vahva veto.
Rainbow Rising -albumin helmi Stargazer oli vakuuttava myös livenä ja sitä fiilistellessä Long Live Rock’n’Roll vilahti puolihuomaamatta ohi.
Burn oli alun Spotlight Kidin tavoin hieman laiskahko ja myös biisin klassinen kitarariffi oli saanut uuden ilmeen.
Bändi poistui lavalta ilman kiitoksia ja kaikkien yllätykseksi keikka myös päättyi tähän. Encoreita ei siis syystä tai toisesta kuultu, mutta keikan kokonaiskeston (noin 2 tuntia) huomioiden eipä aiemmilla keikoilla kuultujen Black Nightin ja Smoke On The Waterin poisjäänti mikään suuri katastrofi ollut.
Rainbow mallia 2018 oli odotusteni mukainen, eli jälleen omanlaisensa ja erilainen lisä koettujen Purpleperheen keikkojen joukkoon. Viihdyin kyllä.
Illan lämppärinä nähtiin kotimainen National Nightmare. Lähinnä haukotuttavan tylsä hardrock ei säväyttänyt.
Kuvat ©Hannu Juutilainen
 |
| National Nightmare |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti