Scorpions: Sting In The Tail.

Saksalaisbändi The Scorpions on ainakin nyt vellovien juttujen mukaan päättänyt pistää pillit pussiin tämän tuoreen Sting In The Tail-levyn ja sitä seuraavan kierueen myötä. Minkälaisen "testamentin" tämä levy sitten bändin uralle jättää, niin siitä seuraavassa:

Heti alkuun on todettava, että käsissä on paras Scorpions-kiekko miesmuistiin! Bändin tyylille uskollisesti levyllä kuullaan liuta reippaita rock-ralleja ja tietysti mukana on myös muutama "mahtiballadi" ja mikä tärkeintä, bändi tuntuu olevan todella kovassa iskussa.

Avauskaksikko Raised On Rock ja nimibiisi Sting In The Tail rullaavat toimivasti kuin "vanhoina hyvinä aikoina".
Raskas Slave Me jatkaa vankkaa menoa ja neljännen kappaleen, "puoliballadi" The Good Die Young'in aikana voikin vaikkapa heiluttaa pieniä Suomen lippuja, sillä kappaleen taustalla kuullaan Tarja Turusen heleää ääntä. Ihan hyvä biisi, mutta ehkä Tarjan upeaa ääntä olisi voinut nostaa vielä enemmän esille, kun hänet kerran mukaan oli pyydetty.
Reipasta ja perinteistä "Scorppariralli"-osastoa edustavat No Limit ja Rock Zone ja sitten onkin aika rauhoittua hyvin tyypillisellä balladilla. Lorelei toimii juuri niin hienosti, kuin Scorppareilta on totuttu tällä osastolla kuulemaan. Hieno veto.
Turn You On ja Let's Rock nostavat taas kierrokset ylös ja tämä rockjuna ei lumeen tai pakkaseen hyydy.
Tunteikas SLY on laulaja Klaus Meineltä huikea näyttö. Riipaisevan kaunis ja tunteella vedetty hidas kappale pysäyttää kuuntelemaan.
Spirit Of Rock - kappaleen sanoma, "spririt of rock will never die" on helppo allekirjoittaa, jonka jälkeen levyllä olisi mielellään kuullut vielä yhden kovan rockbiisin, mutta nyt tämä paikka on täytetty vielä yhdellä balladilla: The Best Is Yet To Come on levyn huonoin kappale ja varsinkin sen "hei-jaa-hei-hoo" renkutus tuntuu rasittavalta jo parin kuuntelukerran jälkeen.

Viimeisen biisin notkahduksesta huolimatta tässä on pitkään aikaan yksi kovimmista rocklevyistä! Nyt täytykin toivoa, että yhtyeen jäähyväiskiertue ulottuu myös tänne Suomeen, sillä studiossa näin kovassa vedossa olevan Scorpionsin livekunto olisi kiva käydä vielä kerran tarkistamassa - ennen bändin lopullista jäämistä eläkkeelle.

Longrow 10 yo 1991 Sherry Wood.

Helmikuun alkupuolella blogissani oli esittelyssä Longrow 10 yo Sherry Wood, mutta nyt tarjoutui tilaisuus maistella tuon herkullisen viskin rinnalla myös saman viskin "vintageversio". Ennakkoaavistus itsellä oli, että samaa tavaraa pulloista löytyy, mutta kuinka sitten kävikään?

Longrow 10 yo 1991 Sherry Wood. 46%, bottled 21.5.2001.
Tuoksussa esiin nousee hallitsevana elementtinä raikas sherryisyys. Taustalla kevyttä turpeisuutta, oliiviöljyä sekä kaakaota. Aavistus raikasta herukkaa.

Maku on täyteläisen kermainen ja kirpeällä tavalla sherryinen. Hento turvesavu tuntuu mukavasti taustalla. Jossain vaiheessa esiin nousee hieman pistävää yrttimäisyyttä.

Jälkimaku on lyhyehkö, kuivuen maltaisempaan suuntaan sherryn hiipuessa taustalle. Aivan lopussa terävän suolainen piikki.


Kuinka tämä sitten vertautui "vuosikerrattomaan" versioon?

Varsin selkeitä eroja löytyi ja tämä 1991 versio olikin yllättäen selvästi nuoremman oloinen kuin vuosikerraton versio, josta siis jäi ikäistään vanhempi ja "kypsempi" vaikutelma. Myöskään aiemmin arvostellun 10 yo:n todella öljyistä rakennetta & täyteläisyyttä ei tämä 1991 aivan samalla tavalla tavoittanut. Hyvä viski kuitenkin tämäkin, mutta silti askeleen veljeään perässä.

Mortlach 1993 14 yo, "The Grill".

Yleensä Mortlachin viskit yhdistetään vahvaan sherrykypsytykseen , mutta poikkeuksiakin löytyy. Nyt testissä oli huomattavasti totuttua kevyempi versio:

Mortlach 1993, 14 yo, 46%.
Duncan Taylor & Co / The Grill, Aberdeen.

Väri on hyvin vaalea, aivan hennon vaaleankeltainen ja hieman vihertävä.

Tuoksu on makea, "puoliraakojen" hedelmien aromien tuodessa raikkautta. Kevyesti vaniljaa & hunajaa. "Erilainen" ja mielenkiintoinen.

Maku on pehmeä ja "suuhun sulava". Runko on hyvin kevyt, mutta samalla ihan tyylikäs ja tasapainoinen. "Tarjolla" ainakin kypsien hedelmien tuomaa täyteläisyyttä, omenaista raikkautta ja taustalla mukavaa mausteisuutta.

Jälkimaku jää valitettavan vaisuksi, sillä alun hennot maut eivät jaksa kantaa loppuun asti ja viskin ilme latistuu selvästi.

Kokonaisuutena kuitenkin ihan mielenkiintoinen viski, joka tarjosi todella erilaisen ja kevyemmän makupaletin kuin mikään muu aiemmin maistamani Mortlach. Kypsytykseen käytetyn tynnyrin tyyppi olisi ollut kiva tietää, mutta tätä tietoa ei pullosta löytynyt.

Helloween: Unarmed: Best Of 25th Anniversary.

Saksalaisbändi Helloween on tahkonnut omaa powermetalliaan jo neljännesvuosisadan. Tuotanto on vaihdellut erinomaisesta, (Keeper Of The Seven Keys 1 & 2) keskitasoon, mutta myös pahoja floppeja on matkan varrelle osunut, (esim. kamala cover-levy Metal Jukebox).

Nyt 25 vuotisjuhlan kunniaksi yhtye on tehnyt kokoelman, missä vanhat tutut hitit ovat saaneet täysin uuden lähestymistavan. Akustishenkisesti rullaava levy sisältää vaikutteita niin klassisesta musiikista, jazzista tai jopa mustalaismusiikista. Lopputulos on hämmentävä sekamelska ja huono sellainen. Cover-levyn tekeminen ei näköjään tälle bändille sovi, oli sitten kyseessä omat tai vieraat kappaleet.
Levyn biisistä oikeastaan hyvin toimii vain pitkä ja hyvin sinfonista lähestymistapaa hyödyntävä mahtipontinen The Keeper's Trilogy. Tämä 17 min teos pelastaakin levyn täydelliseltä katastrofilta, sillä muuten mennään metsään niin että puut humisevat. Esimerkkeinä hieno Helloweenklassikko Eagle Fly Free on tärvelty anteeksiantamattomasti ja I Want Out-kappaleen lapsikuoro vain säälittää, yms yms. Lopun hidas A Tale That Wasn't Right tarjoaa vielä pienen toivonkipinän, mutta päällimmäinen kysymys kuuluukin että miksi ja kenelle tämä suurimmaksi osaksi kammottava levy on tehty?

01. Dr. Stein
02. Future World
03. If I Could Fly
04. Where The Rain Grows
05. The Keeper's Trilogy
Part I: Halloween
Part II: Keeper Of The Seven Keys
Part III: King For A 1000 Years
06. Eagle Fly Free
07. Perfect Gentleman
08. Forever & One
09. I Want Out
10. Fallen To Pieces
11. A Tale That Wasn't Right

Jimi Hendrix: Valleys Of Neptune.

"Uusi" levy Jimi Hendixiltä ei alkuun kovinkaan lupaavalta kuullosta, sillä ensimmäinen ajatus onkin jälleen tyyliin "milloinkahan tämä jatkuva haudanryöstely loppuu?". No, eihän se milloinkaan lopu, mutta pahimmat epäilyt tällä kerralla kaikkoavat kun levyn laittaa soimaan. Nyt on selkeästi nähty vaivaa tämän julkaisun eteen ja levylle päätynyt materiaali onkin oikeastaan sangen kiinnostavaa. Ennenjulkaisemattomat kappaleet sekä muutama tutumpi biisiaihio luovatkin levylle hyvän kokonaisuuden.
Ennenkuulemattomat kappaleet ovat aivan kelvollista kuultavaa, joskaan luonnollisesti mitään huikeita mestariteoksia ei enää tässä vaiheessa levyille voi löytyä. Tutummista kappaleista kuullaan mukavan "tuoreita" versioita ja mukaan ovat päässeet esim Stone Free, Fire, sekä Red House. Myös Creamin Sunshine Of Love on maukkaasti sovitettu ja Elmore Jamesin vaikuttava blues Bleeding Heart ansaitsee sekin tulla mainituksi.

Kyllä, tässä on levyllinen niin hyvää "uutta"musiikkia kuin Jimi Hendrixiltä on vuonna 2010 löydettävissä. Varsin positiivinen yllätys.

"Jumalauta miten ennen runkkasikaan Jimi, siinä soitti mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi". (Juice Leskinen).

1. Stone Free
2. Valleys Of Neptune
3. Bleeding Heart
4. Hear My Train A Comin'
5. Mr. Bad Luck
6. Sunshine Of Your Love
7. Lover Man
8. Ships Passing Through The Night
9. Fire
10. Red House
11. Lullaby For The Summer
12. Crying Blue Rain

Ardbeg Rollercoaster.

Tänään hyppäys iäkkäämpien Ardbegien parista huomattavasti nuorempaan uutuus-yksilöön, joka kantaa nimeä

Ardbeg Rollercoaster. Bottled 2009, 57,3%.

Tämä Ardbeg Committeen 10-vuotisjuhlapullo on sekoitus tynnyreistä, jotka on valittu kymmeneltä eri vuodelta. Tarkka vuosierittely löytyy pullon takaetiketistä. (kts. kuva).
Kaiken kaikkiaan nuoresta viskistä on siis kyse, eikä ennakko-odotukset ainakaan itselläni kovinkaan suuret olleet.

Mutta katsotaanpa mitä pullosta löytyi:


Tuoksussa nuorille Ardbegeille tyypilliseen tapaan vahvaa hiilisavua, kuivahkoa turvetta, vaniljaa ja sitrusta.

Maussa savuisuus hyökkää päälle huikean vahvana. Tervaisuus tuo makeutta muuten melko kuivahkoon ja terävään runkoon. Raikas sitrus häilyy jossain taustalla ja tiukahko puu & vanilja kertoo Bourbontynnyreiden hallinnasta. (Tähän pullotukseen käytettyjen tynnyreiden suhde on yhdeksän ex-Bourboneita vastaan yksi ex-Sherry. Tynnyreiden kokonaismäärää ei ole kerrottu, mutta pullomäärän on kerrottu olevan 15000). Nuori "raakuus" tulee vähän turhan paljon läpi.

Jälkimaku on tuhti ja terävä, jääden yksioikoiseksi ja lyhyeksi.

Vedenlisäys korostaa savuisuutta ja tuo hieman tasapainoisuutta, mutta tässä varovaisuus kannattaa, sillä hyvin herkästi viski latistuu veden kera täysin.

Sinänsä ihan ok nuori "peatmonster", mutta hyvin hyvin samanlainen kuin lähes kaikki muutkin ikäisensä Ardbegit, esim Very Young, Still Young, Almost There, Renaissance, Supernova....
Nyt jotenkin tuntuukin, että tislaamolla on vakavan miettimisen paikka siinä, että mitä seuraavaksi? Hieman ilkeästi sanottuna tämä "saman" viskin myyminen eri nimillä ei jaksa enää kiinnostaa. Rollercoasterin suurin ansio tuleekin olemaan vain siinä, että pullo sopii hyvin hyllyyn muiden Ardbegien seuraksi ja on muistona Committeen 10:stä vuodesta.

Ja loppuun hieman piristystä tylsähköön viskiin ja maisteluhetkiin , eli tätä maistellessa musiikkisuositus on luonnollisesti RHCP:n Love Rollercoaster ja fiilis paranee heti:)

Ardbeg 1967 28yo Signatory Pale Oloroso #575.

OB-Ardbegien rinnalle vertailun vuoksi laseihin kaadettiin myös 1960-luvun Ardbeg-tuotantoa kehutusta Signatoryn pullottamasta sarjasta.
Toisin kuin Provenancen kimpussa "säätäneet" kaverit, niin tämän avaamisessa itse onnistuin jopa ilman työkaluja:)




Ja jos lähdetään hieman syvemmälle pullon sisältöön, niin kyseessä siis oli

Ardbeg Vintage 1967, 53,7%. Matured in a pale oloroso butt for 28 years. Butt no 575. Distilled 15.2.1967, bottled 11/1995. Signatory Vintage. Bottle no 258 of 548.


Tuoksu on yllättävänkin raikas, huikean pehmeä ja tasapainoinen. Kaunis, puhdas ja selkeä tammisuus yhdistyy hentoon savuun ja kuivahkoon hedelmäisyyteen. Taustalla nahkaa, sekä raikas tuulahdus mentholia / eukalyptusta. Taustalla hieman "Bowmoremaista" herukkaa ja toffeeta. Varsin tyylikäs ja hyvin avoinna oleva paketti.

Maku on huumaavan aromikas, sopivasti makean sherryinen & tervainen. Savuisuus pysyttelee Ardbegeille epätyypillisesti melko kevyenä taustalla. Öljyinen koostumus, hieman itämainen mausteisuus ja mahtava makujen tasapaino luovat tähän viskiin varsin upean rungon.

Jälkimaku on näille iäkkäille Ardbegeille jo totutusti uskomattoman pitkä ja vivahteikas. Tammi nousee kauniisti esiin vielä makeahkon sherryn ja tervaisen savun alta, kunnes viski kuivuu juuri sopivasti makukirjon vain jatkuessa ja jatkuessa...

Huh, upea viski, joka haastaa kyllä vahvasti Ardbegin parhaimmat maistamaani tislaamopullotteet. Muutaman Bowmoren ja Ardbeg Provenancen ohella yksi parhaista ja vaikuttavimmista viskikokemuksista.